Fernet Underground: Esimerkkejä yksinäisyydestä

Kynsinauhat

Fernet Underground on löytänyt paikkansa kotimaisen garagerockin kentiltä. Vuoden 2021 Kaikki säröllä -pitkäsoitto vakiinnutti tilanteen ja osoitti hartioiden riittävän, joten lupaavien pienjulkaisujen pohjustama Esimerkkejä yksinäisyydestä -albumi oli tavallaan odotettu isku. Ydinkysymys kuuluukin: mihin garagen potku riittää toisella kierroksella?

Harmillisesti on todettava, ettei uudesta biisijoukosta löydy aivan saman painoluokan vasaraa, kuin mitä Täällä & sun -sinkku aikoinaan oli. Uuden ykkösketjun sentteriksi nouseva Ajan kuvaa hyödyntää kuitenkin ihailtavasti pop-melodiaansa, jota taustalaulut mehukkaasti tukevat. Mittakin pysyy taloudellisesti kolmen minuutin tienoilla, mistä nimibiisi Esimerkkejä yksinäisyydestä nipsaisee vielä nipun sekunteja pois.

Kumpikin em. sinkkuvedoista edustaa biisikymmenikön terhakampaa laitaa, eikä bändi ole lähtenyt suotta maalailemaan itseään kulmiin. Ennemminkin levy tuntuu vain laventavan teitä, reittejä sekä mahdollisuuksia. Ei mikään muutu särisee ja rämisee ysärimmällä menokengällä, huimaan neljään ja puoleen minuuttiin kasvava Parempi näin selittää myös osaltaan Pixiesin mainitsemisen saatesanoissa. Weezerin askelkuviot olivatkin jo itsestään selviä tässä vaiheessa tarinaa.

Kokenut ja karaistunut kokoonpano ei kuitenkaan sorru vain hiihtelemään toisten aukomilla laduilla, vaan puskee suomalaiseen tapaan välillä läpi sellaisista kitararockin korpimaista, joiden edessä monet vain valitsisivat helpommat reitit. Näennäisen helppouden ja simppeliyden takaa paljastuukin prikulleen hiottuja sovituksia, ajatuksella työstettyjä yksityiskohtia sekä taiten jalostettuja sounditiheikköjä. Paljon on kuultavaa ja nieltävää, vaan ei koskaan liikaa.

Koko uransa pandemian rajoitusajoissa viettäneeksi ryhmäksi Fernet Underground on ihailtavan energinen tapaus. Enkä puhu tässä ainoastaan retkueen moneen taipuvasta kitararockista, joka on kuin parilla tusinalla tulorampilla varustettu siltakompleksi 60-, 70-, 80- ja 90-lukujen rockin avainkohtiin. Vaikka kaikki on hankalaa ja Maailma plaa (joka kirjoitetaan juurikin noin), pysyvät fiilikset rakentavina, soundit yllättävinä – ja silti niin tuttuina.

Tätähän voisi kutsua ajattoman retroksi rockiksi, jonka myötä kaikki on entistäkin avoimempaa. Jalka siis nousee edelleen kuin James Brownilla konsanaan, eikä oululaisten garagesta ole todellakaan löpö loppumassa.