Härmälän Mimosa: Saatana saapuu hermostoliittoon

Alakulttuuritalo

Saatana saapuu hermostoliittoon on niitä albumeita, joiden sisäisiin avaruuksiin ei tuosta vain matkatakaan – ja jotka toisaalta ovat mitä avoimimpia musiikillisia kokonaisuuksia. Tämä sekavalta vaikuttava toteamukseni tarvitsee tietysti tuekseen jotain, joten aloitan alkuvuodesta arvioimallani sinkulla. Auringolle oli, ja on tietysti edelleen, psykedeelisen rullaavan folkpopin valioyksilö. Biisin woodstockmainen fiilis on jazzahtavan kepeä, luomun lämmin ja aurinkoisen lempeä. Ihan täydellistä hippikamaa.

Saatana saapuu hermostoliittoon on kuitenkin myös monia muita asioita. Luonnostaan kolmeen eri vaiheeseen jäsentyvä kokonaisuus käynnistyy folkpopahtavilla numeroilla, joista etenkin monitasoista vokalisointia ja upeaa melodiankuljetusta herkin askelin ottava En oo täällä enää pysäyttää todella kuuntelemaan. Keskiosan hiljaiset osuudet rakentavat omat temppelinsä, joiden jälkeen lopussa noustaan taas isompien kukkuloiden laille ihastelemaan isomman soundin aikaansaannoksia. Muoto on perinteinen, ehkäpä jopa klassinen, mutta aina yhtä toimiva.

Puolivälissä kuultava Katedraali on puhdasta, elokuvamaista äänimaisemointia, jonka tehtävä on toimia introna seuraavalle raidalle – ja mitä sieltä tuleekaan? Aurinkomme ylösnousi (Virsi 105) on ihka oikea virsi, johon luterilaisen koulusysteemin koulima sieluni tietysti reagoi tavallaan. Harrasta ja henkevää kevään (sekä Hengen) ylistystä kuunnellessa ei tule edes mieleen, että tässä nyt vinoiltaisiin tai virnuiltaisiin, kappale on vain bändin esittämä virsi. Siinä se.

Aivan toisissa rakennuksissa, kortteleissa ja ehkä kaupungeissakin En oo täällä enää kaipailee levottomassa yössä rauhaa. Kaunistahan tämäkin on, mutta samalla aivan murskaavan melankolista maalailua, jossa rummut saavat levätä ja klarinetti kuvailee kitaran kanssa pehmein liikkein tekstin aatoksia. Levyn poprockista vinkkelistä menevintä laitaa edustava Sairaus suorastaan ravistelee rumpujen, sähkökitaroiden ja konesäksätystensä kourilla. Kyllähän tällaista isompaakin soundia osaa silti arvostaa, kun se todella erottuu muusta kuullusta. Kovemmalle äänenpaineelle on myös perusteensa muuttuneessa ympäristössä.

Härmälän Mimosa saa yhä hämmästelemään musiikkinsa äärellä, vaikka olen kuunnellut levyn jo poikkeuksellisen monesti lävitse. Miksi en sitten tunnu saavan siitä lopullisesti ’otetta’, vai onko tuo toismaailmallisuus juuri kaiken tarkoitus ja pointti? Hienoa, psykedeelistä, folkahtavaa vapaapoppia, jonka valossa kelpaa levätä. Jos vain mieltäni askarruttavat kysymykset saisivat vastauksensa…