Klarissa: Maailma vie meidät

Rolling Records

Helsinkiläinen Klarissa osui mielestäni johonkin todella olennaiseen vuoden takaisella Synkät soinnut -sinkullaan. Tuo kappale jäi kirjaimellisesti kummittelemaan takaraivoon, 60-luvun kaihoiskelmän ja modernin rap/spoken word -ilmaisun limittyessä mitä luonnollisemmin tumman popin osiin. Eri aikakausien soundien yhdistelmässä oli jotain taianomaista, jotain joka kutsui astumaan pidemmälle, tutustumaan tuon uuden maailmaan satumaisiin ihmeisiin.

Tuon jälkeen Klarissa on julkaissut kolme muutakin sinkkua, jotka kaikki ovat omanlaisiaan pikkuaarteita. Hukun hiljaisuuteen on lähes painajaismainen matka unettoman yön hiljaisuuteen, sanojen kumahdellessa vesipisaroiden tavoin korkealta, korkealta lohduttomasta katosta. Post Bar näkee jokaisessa päivässä uhan onnelle, aivan kuin kertoja ei alitajuisesti haluaisi saamaansa onnea, ahdistuksen ottaessa nyt kovemman ja prässäävämmän soundin muodon – kaiken ollessa silti samaan aikaan silkkistä. Näissä romahdusta edeltävissä maisemissa ja tragediaa kuiskivissa kappaleissa on samanlaista painoa, joka teki mm. Pulpin This Is Hardcoresta aliarvostetun mestariteoksen.

Vaan ei kaikki ole onneksi aivan noin synkkää ja tuottaja/miksaaja/äänittäjä Michael Bleun kanssa esitetty Juoksee pistää funkkaavammat soulmenokengät jalkaansa. Sinkkujen ulkopuolelta Ikuinen toukokuu siirtyy modernimman ja isomman soundin avulla sisäkaistalle, eikä muusta joukosta niin asenteellaan kuin vauhdillaankin erottuva valioyksilö jätä mitään epäselväksi. Nyt osuu ja uppoaa, eikä sisaruksiaan tanssittavampi biittikään muodostu ongelmaksi.

Illan kiihkeät rytmit ja nopeampi elämä on yksi puoli levystä, joka voi seuraavassa käänteessä haikailla rautalankaisen iskelmän äärellä, tyyliin Oon oottanut sua. Tosin jopa näissä käännöksissä toinen jalka pysyttelee nykyhetkessä, mitä myös Mon-Salan ja Mustan Hanhen vahvistama Kaupunki tavallaan alleviivaa.

Maailma vie meidät on melankolinen kokonaisuus, jonka kaupunki saattaa olla toisinaan kylmä, harmaa ja kolea. Vaan niinä siunattuina hetkinä kun rakkaus löytää kohteensa, eikä Amor ammu kaikkia nuoliaan hukkaan, saattaa kaikki kääntyä silmänräpäyksessä ylösalaisin. Välisoittomaiset Aurinko nousee ja Uni jonka oli unohtanut tuntuivat aluksi turhilta paloilta, mutta debyyttialbumi onkin kaikissa osissaan kunnianhimoisempi kokonaisuus, kuin mitä itsekään alussa oivalsin.

Olin jo lähellä pistää viidennen tähden jonon jatkoksi, mutta jätetään nyt jotain varastoon, jos vaikka seuraava levy nostaisi rimaa vieläkin korkeammalle. Käy miten käy, retroinen iskelmä, soul ja pop käyvät vallan mainiosti post rockin, spoken wordin ja hip hopin kavereiksi, kuten esikoinen osoittaa. Matka Melodioita ’01 -raidan lapsuuden sadunomaisuudesta Post Barin kaiken rikkovaan pelkoon rakkauden menettämisestä on pitkä, eikä sittenkään kuin lyhyen elämän mittainen.