Profeetta: Viihteen ja ongelman tuolla puolen

Filosofiaa on se vaan

Profeetta, eli Matti Pihl, järjesti melkoisen yllätyksen viime vuoden lopulla ilmestyneellä Tuhat mikkiä -sinkullaan. Eipä se ollut nätimmin soivaa elektrorockia, suomireggaeta, tai edes simppeliä poppia. Sen sijaan happoisa punkrock potkaisi oven sisään saranoiltaan ja kaahasi halki kämpän elektronisella rockillaan, jättäen jälkeensä huomattavasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Kaba-boom, voisi lukea myös uuden pitkäsoiton kohdalla, sillä tuulimyllytyylillä etenevää korkeaoktaanista räyhää taotaan tauluun kahdeksan numeron verran. Kokonaismittahan ei tällaisessa sarjatulessa ylitä kuin juuri 20 minuutin rajan, eli pitkäsoiton kaikki rajat eivät teknisesti ylity, mutta jätetään moisesta motkottaminen toiseen kertaan ja keskitytään olennaiseen.

Entä mikä on olennaista, mistä Profeetan musiikissa on armon vuonna 2023 kyse? Vimmainen ilmaisu on kiristänyt tiheyttä, voimaa ja ärhäkkyyttä, jos kuultua vertaa viimevuotiseen Elämä siemen kuolema -kiekkoon. Punkimmassa kaahauksessa osataan yhä nostaa kaasua, kun Trippilapset osuvat matkan varrelle ja Jos kaikki on yhtä julmistelee metallin porstuassa.

Tunnelmoidakin siis osataan yhä, tosin sellaisella tikkuisen profeettamaisella tyylillä, joka ei toisille edustane lepoa lainkaan. Painopiste osuu kuitenkin menoraidoille, kuten Tuutataan sourcee ja Kechari Mudra, joilla energiatasot huitovat kaikkien asteikkojen yläpäissä. Etenkin vokaalit kajahtavat maisemaan sellaisella asenteella ja voimalla, ettei mitään rajaa.

Profeetta mekkaloi ja mekastaa, huutaa ja nuijii soittimiaan, mutta rapean kuoren alta paljastuu yllättävänkin tarkkaan pohdittu kokonaisuus. Toki iskut ovat kovia ja tähtiä vilkkuu silmissä, mutta albumi on kokonaisuus, jonka raaimmat osat täydentävät melodisempia vaiheita.