Ahven: Irja Stok

Pitkävuori Äänilevyt

Ahven eli ja hengitti aikansa 00-luvun alussa, julkaisten pari pikku pöhinää aiheuttanutta pienjulkaisua. Sittemmin elämä vei jäsenet eri suunnille, joten fisumme lakkasi sätkimästä vuosikymmenen puolenvälin tienoilla. Tämä kalatarina oli sen pituinen se.

Pikakelataan korona-aikaan ja elämää oli eletty riittävästi, Ahven alkoi jälkeen nykimään vavan päässä ja uuden teknologian avulla kasaan saatiin uunituoreita demobiisejä, joiden kautta paluu oli tosiasia. Samalla elinvoimansa takaisin saanut parvi päätti tutkia arkistojen aarteita, jotka aikoinaan jäivät julkaisematta. Kaikkihan sen tietävät, että ensimmäisiltä demoilta ennen ensimmäistä levyä löytyvät parhaat biisit.

Ja näin saavumme tähän päivään ja tähän tilanteeseen, jossa Ahven-orkesterin debyyttialbumi kokoaa rohkeasti niin uudesta kuin vanhemmastakin tuotannosta albumillisen suomenkielistä poprockia. Vaan onko sinkuillaan ilahduttaneesta ja hivenen hämmentäneestäkin yhtyeestä luomaan isompia kokonaisuuksia?

Esikoispitkäsoitto käynnistyy ja sulkeutuu uutta tuotantoa edustavan Vastavoima / Harri Lokkimies -tuplasinkun raidoilla. Ensinnä mainittu syntyi helmikuun 24. päivän jälkeisestä maailmasta, julman hyökkäyssodan saapuessa jälleen Eurooppaan. Harri Lokkimies on puolestaan edelleen lähes paasilinnamaisella tavalla tragikoominen hahmo, jonka tragedia on suruisa, mutta viihdyttää meitä ja lokkeja. Uusien biisien välissä kuljetaan siis niin ajoissa kuin paikoissakin, mutta omaan korvaani Irja Stok on ehyt levy – ahvenmaisella tavalla tietysti.

Niin ikään sinkulta löytyvä Valiojoukko edustaa bändin vanhempaa materiaalia ja angstisen jyräävä grungepunkmäiske pistääkin kuin hakaneula poskessa. Lintu ja koira pohtii ihmisen ja ’lemmikin’ välistä suhdetta remmin toisesta päästä, tosin näkökulma muljahtelee niin herkullisesti, että kitarapoprockin kyydissä ajatus lipsuu kuin huomaamatta Gary Larsonin piirustuksiin. Ihmiset ovat ihmisiä, mikä on muulle luonnolle suurin mahdollinen tragedia.

Juomalaulujen kanssa rälläys on herkkää puuhaa, eikä Viskikorva oikein maistu, kaikista ylistävistä saatesanoistaan huolimatta. Mutta löytyypä soitettavaa maakuntaradioillekin, mikä sekin on aina jotain. Toinen kummalta kalskahtava siivu on em. Valiojoukon kanssa aikoinaan julkaistu Kesäksi kuntoon. Helmeilevä kitarapoppisrokistelu kun saa edelleen rykimään.

Summa summarum, pöytä on nyt (kuuleman mukaan) pyyhitty puhtaaksi menneisyyden taakoista ja arkistojen herkuista. Eihän näistä mitään lohikeittoa saatu kasaan, mutta makoisat ahvenvartaat osoittavat bändin kyvyn maustaa kitarapoprockiaan monipuolisesti.