Pastis: Pastis

Stupido

Helmeilevän melodista kitararockia soittava helsinkiläinen Pastis on antanut faniensa odottaa toista albumiaan jo pidemmän tovin. Lähes neljä vuotta sitten ilmestynyt debyyttipitkäsoitto Circles avasi pelin komeasti ja nyt yhtye tähyää rohkeasti Euroopan kentille.

Isoja puheita on ennenkin tietysti kuultu, samoin kuin vertauksia vaikkapa englantilaisten pioneeribändien töihin, mutta Pastis ei jätä uhoa puheen tasolle. Ensimmäisenä uutena sinkkuna jo viime keväänä tarjoiltu Oh Jaqueline on kiistaton viiden tähden helmi, jolla popin ja rockin eri aikakaudet nivoutuvat mestarillisesti yhteen. Kuusaripopin vetovoima, kasarin kuulaus ja uuden vuosituhannen modernimmat vivahteet löytyvät kaikki tästä cocktailista, joka on silti myös toimiva kokonaisuus.

Melankolia on tietysti osa tarinaa, etenkin kun yhtye sattuu olemaan suomalainen, mutta jälleen kerran asiat kääntyvät yhtyeelle suosiollisiksi. Jälkiä ei lähdetä peittelemään, vaan tuotakin puolta tuodaan taidokkaasti esiin. Niin ikään sinkuksi viime vuonna nostettu Waiting on My Girl osuukin kaihoisaan kultasuoneen jo niin mestarilliesti, että silmäkulma kostuu parkkiintuneimmallakin rokkipoliisilla. On haastavaa kuulostaa samaan aikaan kaipaavalla ja voimalliselle, mutta Pastis tuntuu selviytyvän kaikista mahdollisista haasteista liput liehuen.

Eikä elämä suinkaan pääty sinkkujen rajoille, sillä neljän ennakkolohkaisun sisaruksista löytyy myös ytyä, tunnetta ja tarmoa. Hilpeästi jolkotteleva Ballad of Mr. Maulito on beatlesmainen melodiahissi, jonka nousuja ja laskuja ei väsy seurailemaan. Tahollaan uusia mahdollisuuksia avaava Hoover Street on puolestaan nimenomaan albumiraita, joka rytmittää levyä ja antaa syvyyttä ympäröiville sankaribiiseille.

Pastis on asettanut itsensä pisteeseen, jossa sen tekemisiä tullaan armotta seuraamaan ja vertaamaan aiempiin saavutuksiin. Yhtye ei ainoastaan ylitä itseään, vaan on saanut luotua typerryttävän vahvan albumikokonaisuuden, jossa kaikki on kohdallaan, eikä mikään pistä negatiivisesti korvaan.

Lähimmäs huteja taitavat päätyä sekaan viskatut kolme lyhyttä puheraitaa, mutta kaiketi tämä on sitä pilkettä silmäkulmassa, joka vain täytyy niellä täydellisyyttä hipovien kappaleiden kyytipoikina. Enkä ole niin pikkusieluinen, että tiputtaisin moisen takia yhtä tähteä – nyt puhutaan kuitenkin todellisesta ja täysipainoisesta kokonaisuudesta.