Laura Moisio: Vieras maa

Texicalli Records

Koin suoranaisia hädän hetkiä, kun kuuntelin Laura Moision uusinta albumia ensi kertoja läpi. Juuri ennen pandemiasulkua ilmestynyt Laulaa kun ei voi muutakaan pysäytti kolme vuotta sitten tinkimättömyydellään, Moision reagoidessa tavallaan ilmastonmuutoksen tuomaan epävarmuuteen ja tuntemattomiin voimiin.

Sittemmin maailma on suistunut radaltaan entistäkin pahemmin, mutta Moision uusin levy kuulostaa seesteisimmältä ja rauhallisimmalta ikinä. Vieras maa onkin suoraan sanottuna levyllinen rakkausballadeja, hiljaisia hetkiä ja niin kovin, kovin viehättäviä kudelmia. Siis mitä? Missä ovat rosot ja yllättävät vedot, ja miksi tämä kaikki vaivasi minua alkuun niin kovasti?

Vieras maa on monin tavoin vieras, ja henkilökohtainen kriisini oli alussa jyrkin. Tietysti kahden vuoden takainen sinkkubiisi Kirje, joka myös saa kunnian avata uuden albumin, oli jo selvä askel rauhaisimpiin viitoihin. Itse vain kuvittelin sinkun olevan pandemiassa syntynyt rakkaudentunnustus ilman taustalla kolistelevaa bändiä ja sen kummempaa merkitystä, mutta siitä muodostuikin pitkäsoiton linjanvetäjä.

Vähemmän olkoon siis enemmän, hiljainen lausunta toimii paremmin kuin lasit säröyttävä vokalisointi. Nyt ei kuulla isoja maalailuja, vaan hienovaraisia jousia. Kitarat ovat akustisia, pianoa soitetaan varoen, silloin kun soitetaan. Musiikki toimii entistäkin enemmän taustana sanoille, ja teksteihin ladatuille tunteille annetaan tilaa.

Rakkaus. Se kiertää, se satuttaa ja se puhuttelee meitä halki aikain. Päätös hyytää viehkeällä melodiallaan ja tekstillään, joka tekisi Leonard Coheninkin onnelliseksi. Lemmen loiste katoaa yhdessä hetkessä, eikä mikään ole kuin ennen ja kuinka syvältä tekstin sekä melodian liitto kouraisekaan. Albumin rokeinta sivua edustava Heikko kohta kaappasi ensimmäisenä huomioni, kiitos oletettavasti rahdun rouheamman muotonsa, mutta nyt tuo sinänsä hieno folkrockin juonne tuntuu jopa turhankin äänekkäältä uudistuneessa maisemassa. Niin vain korva tottuu ja mieli muuntuu.

Vieras maa saattaa pelottaa ja hämmentää, etenkin kun kuulija jätetään pitkälti oman onnensa nojaan lähelle hiljaisuutta. Hiljaisuuden läheisyys ei kuitenkaan ole uhka, vaan suunnaton mahdollisuus, koska jos todella asetut kuuntelemaan albumia, löydät siitä kyllä monia viihtyisiä ja viehättäviä paikkoja. Salaisuus avautuu väistämättä ja pienen pieni instrumentaalikappale Huhtikuu muistuttaa ainakin allekirjoittanutta valoisammista ajoista ja asioista. Vieras maa on valmis löydettäväksi ja tutkittavaksi.