MeriTuuli: Runot

Eclipse

Akustista folkpoppiaan jo kolmannen pitkäsoiton verran julkaiseva MeriTuuli on tällä erää kirjaimellisesti runojen parissa, joten levyn otsikko on mitä osuvin. Pandemian suljettua maailman ja pitkälti esiintymismahdollisuudet löysivät kaksoissisaret Meri ja Tuuli Wallenius kirjahyllyistään L. Onervan ja Eino Leinon runoja.

Runot ovat aina runoja ja musiikki musiikkia, mutta kuuluisien runoilijoiden teokset kantavat itsessään huomattavasti enemmän odotuksia, ajatuksia ja jo valmiiksi syntyneitä mielikuvia. Näin teksti asettuu helposti musiikin edelle ja soitto jää sanojen taa, kuten tässä tapauksessa, mikä on varmasti ainakin osittain silkkaa alkuperäisen materiaalin kunnioitusta.

Pidän lähtökohtaisesti runoista, myös Onervan ja Leinon kaltaisten menneiden aikojen tekijöiden. MeriTuulin itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi on myös pitänyt pintansa vaivatta ajan hammasta vastaan, joten periaatteessa alkupiste on hyvinkin suotuisa. Hiljaisuuden äärelle uskaltautuva folkpop on onnistunut duolta ennenkin, mutta nyt musiikki tuntuu muuttuneen silkaksi tapetiksi sanoille. Nämä sävellykset ovat kyllä mitä viehättävintä taustaa, mutta vain taustaa, ei mitään sen ihmeellisempää.

Voi olla että hukkaan koko albumin tärkeimmän tarkoituksen, koska näen asiat kuten näen. Olisin niin kovasti halunnut pitää sävellyksistä enemmän, ja nähdä niiden kohoavan jopa haastamaan sanojen voimaa. Uskallan väittää, että rohkeammilla sovituksilla kokonaisuuden sisäiset jännitteet olisivat saattaneet saada aikaiseksi jotain tyystin erilaista, vavisuttavampaa. Olisin mieluusti hullaantunut upeiden melodioiden täydestä potentiaalista, enkä vain nyökytellyt hyväksyvästi sinänsä lupaavista aluista ja hetkellisistä valon välähdyksistä.

Runot ovat runoja myös MeriTuulin sävyisästi laulamina, eikä mikään ole periaatteessa levyllä pielessä. Kaikki on vain niin sievän soveliaan nättiä, ja mahdollisuuksia olisi mielestäni ollut niin kovin paljon enempäänkin.