Tekramütisch: Mucho Grande Loco Rock Ü Roll

Tekramütisch Music

Tekramütisch on täällä taas, joten yhdeksäs tuotantokausi on päässyt kunnolla vauhtiin. Mitä siis knallipäinen kaksikko voi tehdä toisin, kun kyseessä on jo peräti 34. albumi? Ei peljästytä suotta, vaan tutkitaan mitä Toppo Koponen ja Jukka Hyrkäs ovat nyt keittäneet kasaan.

Otsikkona paljon lupaava Mucho Grande Loco Rock Ü Roll jää lähinnä sanahelinäksi, koska hulluuden ja/tai pimeyden ydin jää saavuttamatta. Lähinnä duo keskittyy suoraviivaisempaan kitararock’n’rolliin ja jättää mariachit rauhaan, muutkin lattarimahdollisuutensa ja dia de los muertos -saumansa hukaten. Tiedä sitten mistä epsanjankielinen muoto on edes tullut, Laiska Lajusen kieltämättä komeasta kansikuvasta nyt puhumattakaan. Gringos locos…

Mutta niin, takaisin aiheen yläpuolelle kaartelemaan. Rokki siis soi, rolli raikaa ja rockin jokin kirjoitusmuoto ilmenee kaikissa kymmenessä pitkäsoiton biisin nimessä. Kitara keulii tietysti ammattilaisten käsissä komiasti, lyriikoissa luotaillaan rock-maailman kaikenlaisia kummallisuuksia sekä lainalaisuuksia, eikä kulloinkin ylitettävästä aidan osasta lähdetä etsimään sen korkeampia kohtia. Nyt ei progeilla, ei hinkata soundia, eikä hipelöidä mikrofoneja sen parempiin asentoihin. Runoudeksikaan lyriikoita on paha kutsua.

Eikä siinä mitään, sillä mahdollisesti enemmänkin taustoista paljastava Rokkihärkä on väkevä tapaus omassa luokassaan ja Lapin rock selviytyy etnisistäkin haasteistaan kunnialla. Stadionrock ei ehkä lunasta nimeään, ellei kyseessä ole pesäpallostadion, mutta tärkeämpää onkin ponnistelu. Hauskaa on, vaan ei liian, ja ainakin biisit lentävät kivasti parvessa samaan suuntaan.

The Beatles sai jo vuonna 1962 kuulla kitararockin olevan pian ohitse, mutta menneiden aikojen rock-jäteille kunniaa (?) tekevä Alkurock osaa porautua ajan verhoista läpi niin, että kiskotkin tulevat katosta mukaan. Tyhmäähän tällainen kitaran runttaus ja rumpujen paukutus on, mutta kuka väittikään karvattomia apinoita viisaiksi? Rokkipoliisi saa satunnaisen kriitikon vilkaisemaan peilistä itseään toisenkin kerran, mutta mitään en silti tunnusta.