Joe Henry: All The Eye Can See

Ear Music

Yhdysvaltalainen Joe Henry on luonut täysin oman pienen soppensa tummasävyisen americanan valtaisaan taloon. Kuudennellatoista studiolevyllään Henry ottaa kuitenkin hieman etäisyyttä edellisen The Gospel According to Water -pitkäsoiton äärimmilleen riisutusta muodosta. On koittanut aika sisustaa tiloja hieman viihtyisimmiksi, ja antaa elämän lämmön virrata kaikkiin paikkoihin.

Tukena albumilla onkin yli kaksikymmentä panoksensa antavaa muusikkoa, joiden kanssa Henry on ikuistanut kolmetoista kappaletta, sekä levyn avaavan Prelude to Song -intron. Erittäin ilmavaksi sovitettu folkpop saa aivan uudenlaista kosketusta, kun sinkkubiisi All The Eye Can See rikastuu hetkeksi saksofonilla ja lukemattomat muut soittimet koskettavat sekä kohottavat sävellyksiä. God Laughs huokuu vastustamatonta lämpöä ja voimaa, joka leviää halki levyn ja tekee jokaisesta hymystä hyvänsuovan.

All The Eye Can See on Henryn korona-albumi, jota hän lähti työstämään vaikeissa olosuhteissa. Edellisen levyn hengessä hän luuli luovansa seuraavaksi äärimmilleen riisutun ja karsitun teoksen, mutta kävikin täysin toisin. Henry päätti tehdä kappaleen kerrallaan valmiiksi, eikä vain menisi studioon ennalta työstetyn biisikatraan kanssa, ja tuo oli ensimmäinen onnenkantamoinen.

Toinen sattuma oli se, että levyllä kuultavat muut muusikot päätyivät kukin tahollaan tuomaan mukaan pienen pieniä lisiä Henryn heille lähettämiin pohjiin. Näin sovitukset rikastuivat kuin huomaamatta pala palalta, kunnes kasassa oli samaan aikaan minimalistinen ja barokkimaisen runsas albumi.

Kevyesti hengittävillä raidoilla folkahtava pop ja americanan avoimet preeriat näyttäytyvät koko komeudessaan, jokaisen yksityiskohdan korostaessa suurempaa kuvaa. En voikaan kuin hämmästellä nimenomaan Henryn sovitussilmää, joka on osannut valita oikeat palat oikeaan järjestykseen. Em. muiden soittajien lisäyksistä on taatusti pitänyt jättää ainakin osa pois ja korona-ajan eristyksessä sokeus omia tekemisiä kohtaan tapahtuisi helposti – vaan ei Henrylle.

Monien mielestä Henryn merkittävimmät työt syntyivät joskus vuoden 2009 Blood From Starsin ja vuoden 2014 Invisible Hour -pitkäsoiton aikoihin, mutta itse olisin valmis muokkaamaan palkintopallijärjestystä radikaalistikin uutukaisen jälkeen. Pandemian murheet kuuluvat uusimmalla albumilla, monet ovat poissa ja paljon pahaa on tapahtunut, mutta siitä kaikesta voi jalostaa myös musiikillisesti upeaa materiaalia.