Roni Martin: Lasisia sanoja

Pretzl Beats

Musiikin monitoimimies ja säveltävä moottori Roni Martin järjesti mojovan yllätyksen syksyllä, kun jouhikko ja flamenco kutsuivat toisensa tanssiin Ei koskaan ollut kokonainen -sinkulla. Siinä olivat kuvaavat termit koetuksella, kun Pekko Käppi sahasi jouhikkoa ja Martin pisteli rytmiä sekä vokaalia maisemaan. Noin vahvan ensikosketuksen jälkeen albumin odottaminen on kaksipiippuinen juttu. Eihän säväyttävä ensikosketus voi enää mitenkään toistua, eihän?

Ja tässä se nyt on. Kolmentoista virallisen raidan ja parin bonuskipaleen muodostama jättiläinen, joka plus viidessäkymmenessä minuutissaan jysähti ilmoille jo hieman ennen joulua. Saatetekstissä keskitytään ehkä tarpeettomankin paljon korostamaan tallenteen analogista syntyä, aivan kuin digitaalisuus olisi ultimaalinen paha ja roisto. Nollaykkösmaailmastakin voi poimia mukaansa vain sen minkä haluaa, mutta kukin tavoillaan.

Martinin kappaleet ovat itse asiassa alkujaan sävelletty taiteilijaryhmä Compañía Kaari & Roni Martinin näyttämöteoksiin Anna Karenina, Uotinen goes Kekkonen ja Kirjeitä saaresta. Nyt materiaalista on kuitenkin työstetty pitkäsoitto, jonka suurin haaste onkin nimenomaan eheyden saavuttaminen ja kokonaisuuden rakentuminen pitkäsoittolevyn muodossa.

Kuinka Anna, Vronski ja kreivi saavat pistettyä jalalla koreasti, kun toisaalla Häät kaatopaikalla pidettiin niin kovin erilaisissa tunnelmissa? Vastaus kuuluu: helposti. Ongelmia ei synny mielestäni lainkaan, ehkäpä koska materiaali on syntynyt samasta kynästä, samasta mielestä ja samojen inhimillisten tunteiden roihutessa taustalla. Martinin tapa pyörähdellä jossain taiteellisen popin, runkoon asti riisutun soulin, osiinsa hajotetun jazzin ja balkanilaisen musiikin erämaissa on kiistatta omanlaistaan, mutta erikoisuus ei muutu itseisarvoksi.

Aina ei ehkä osuta sihdissä olleeseen tauluun, mutta silti tulee osumia. Eivätkä kuvainnolliset korit ole onnenkantamoisia, vaan rohkean kokeellisuuden synnyttämiä kummia hedelmiä, jotka kannattaa vain ottaa sellaisinaan vastaan. Enhän minä oikeasti tiedä vieläkään, mitä sanoa Lasisia sanoja -tunnelmoinnista tai Kesäyön telttaleirisvengistä, mutta juuri tuo puolittainen epätietoisuus ja varjojen takana liikkuvat hahmot tekevät levystä niin magneettisen kokemuksen.