Mikko Iivanainen: Lullaby for Lost Souls

Iivana Records

Juuri ennen pandemian näille main leviämistä julkaistu A River Runs Through It -albumi on mielestäni edelleen mielenkiintoinen ja tarpeettoman vähälle huomiolle jäänyt musiikkitapaus. Pienesti soiva kitarasoololevy kun osoitti, että sähkökitarasta voi jättää säröt pois ja keskittyä vain kauneuteen, sillä instrumentaalimusiikki kantaa kyllä. Iivanaisen sooloalbumi onkin ilahduttanut näinä vuosina, jolloin on toisinaan kaivannut kovasti lohduttavaa soundia rinnalleen.

Lullaby for Lost Souls jatkaa siitä mihin edellinen levy jäi, ja vain yhdessä päivässä äänitetty pitkäsoitto vangitseekin parhaimmillaan upeasti taianomaiset hetkensä. Kuuleman mukaan suurin osa kappaleista on saatu nauhalle peräti ensimmäisellä otolla, mikä kuuluukin läpi virtauksessa, tunnelmassa ja lähes sattumanvaraisilta tuntuvissa käännöksissä. Iivanainen tuntuu soittavan samassa huoneessa, aivan tuossa olan takana, eikä äänimaisemaa ole puhdistettu kliiniseksi, vaan kaikki saa tapahtua painollaan.

Tietysti näin ehdoton muoto asettaa itse materiaalin koville ja ainakin lähemmäs viisi minuuttia samoileva Balcony Waltz, sekä viiden minuutin virstanpylvään ylittävä Sininen uni olisivat hyötyneet tiivistyksestä. Jälkimmäinen on itse asiassa juurikin Tapio Rautavaaran ikoninen kappale, josta on tosin muokattu niin erilainen siivu, etten edes tunnistanut sitä ensimmäisillä kahdella kuuntelukerralla. Toki korvaan tarttuivat tutulta kuulostavat palaset toisen minuutin kohdilla, mutta tämä uni on jo niin syvällä sinisessä, että se on oikeastaan täysin toinen biisi.

Iivanainen soittaa hiljaa, seinustoilla ja varjoissa pysytellen, mikä kiistatta toimii tiettyyn pisteeseen asti. Tällä erää albumikokonaisuuden nimissä olisi kuitenkin kaivattu myös jotain selvästi erilaisempaa kontrastia tuomaan. Etenkin alkupuoli levystä livahtaa tarpeettoman helposti ohitse, vaikka materiaaliin yrittäisi kuinka keskittyä ja näin sinänsä hienojen kappaleiden merkitys haipuu ohueen ilmaan.

Iivanainen hallitsee melodisen soiton ja pienen pienillä palasilla rakentelun, joten levyn parissa on silti helppoa viihtyä. Ehkäpä odotin myös liikaa jotain mikeoldfiedmaista kokonaisuutta, enkä vielä täysin ymmärrä levyn arvoa, koska Iivanainen tekee vain asioitaan omilla tavoillaan. Joka tapauksessa Wonders Never Cease on upea solmukohta ja Nobel’s Dream korostaa entisestään albumin vahvaa keskiharjannetta, joten yksistään näistä syistä levyyn kannattaa jo tutustua.