Neil Young & Crazy Horse: World Record

Neil Young jaksaa hämmästyttää. Ei pelkästään sillä, että World Record on hänen 42. studioalbumi. Eikä sillä, että se on jo toinen peräkkäinen hyvä Neil Young -levy - saavutus, johon hän ainakin minun papereissani ylsi edellisen kerran 1980-1990-luvun taitteessa Freedom- ja Ragged Glory -albumeilla. World Record ei hämmästytä eniten myöskään sillä, että Crazy Horsen jäsenistä kaksi täyttää tänä vuonna 80 vuotta ja porukan juniori, Frank “Poncho” Sampedron 2019 korvannut Nils Löfgrenkin on jo reilusti yli 70-vuotias. Alun perin 1970-luvulla korvaushommat menivät muuten toisinpäin, kun Löfgren lähti omille teilleen ja Sampedro hyppäsi miehen buutseihin.

Hämmästyttävintä on kuitenkin se, että Neil Youngin ja Rick Rubinin yhteistuotantona on oikeasti syntynyt kokonainen albumi. Herrojen egojen törmäyksestä nimittäin syntyy niin paljon energiaa, että sillä kattaisi pohjoisen pallonpuoliskon sähkötarpeet koko vuodeksi. Rubin on saanut jossain määrin Känkkäränkkä-Niilon jopa aisoihin, sillä aivan selvästi häntä on kiittäminen esimerkiksi Youngin laulun tuomisesta framille selkeämmin kuin vuosikausiin.

World Record tuntuu Barn-edeltäjänsä jonkinlaiselta jatko-osalta. Silloinkin kun rokataan, ollaan jossain määrin maltillisia, vaikka tunnistettava särökitara soikin lähes nostalgisen raikkaasti. Urkuharmoni, harmonikka, piano tai kauniit laulustemmat eivät ole varsinaisesti olleet Crazy Horsen dna:ssa, mutta muutoksen tuulet puhaltavat albumiin eloa juuri näillä oudoilla yhdistelmillään. “Hullun hevosen” vuoden 2019 paluulevy Colorado ei vielä täysin säväyttänyt laulumateriaalillaan, mutta Barn ja World Record ovat molemmat askel parempaan suuntaan.

The Who sisällytti vuoden 1967 Sell Out -albumiinsa mainoslauluja, joita ei todellisuudessa käytetty siinä tarkoituksessa. Projekti oli – jos ei nyt kritiikkiä, niin ainakin (itse)ironiaa. Neil Young sen sijaan ylistää varauksetta sitä fiilistä, jonka nimenomaan vanhan Chevroletin ajaminen tuo. Chevrolet onkin koko albumin avainraita, joka on cd-versiossa laitettu alleviivaten omalle levylleen. Kun tähän asti bändi on käyttänyt kaasupoljinta säästeliäästi, se vääntääkin yhtäkkiä volat kaakkoon ja rullaa klassisen särösoundinsa koko kalustolla eetteriin. Jos kuulija on vähänkin mieltynyt orkesterin tunnistettavaan soundiin, tuloksena on melko varma korvasmi.

Ja kun tarkalla korvalla kuuntelee, Chevrolet toimii vertauskuvana menneestä, jota ei voi enää olla. Sillä hetkellä muun levyn huoli maapallosta ja ilmastonmuutoksesta asettuu uomiinsa ilman massiivisia ristiriitoja, joita rakkauslaulu bensakrematoriolle ensin herätti muun materiaalin seassa. Maaginen, suorastaan lainsuojaton rokkisoundi riisuu aseista, ja 15-minuuttinen laulu tuntuu kolmen minuutin rykäisyltä.