Max Olavi & Elävät Kuvat: Kadotettujen valtatie

Omakustanne

Amerikanrokkia isoin liikkein soittava Max Olavi & Elävät Kuvat kävi tutuksi, kun Joku muu -sinkku tuli vastaani viime keväänä. Tuolloin kasaristi rokkaillut orkesteri kulki Kansasista kohti Tom Pettyn isännöimiä maisemia varmoin ottein. Kuuden sinkun jälkeen on koittanut viimein debyyttialbumin aika ja sinkuista peräti viisi on kelpuutettu myös esikoispitkäsoitolle.

Eikä näitä sinkkuja tarvitse suotta lakaista maton alle, koska ne edustavat bändin parempaa puolta. Joku muu -siivu saa avata albumin ja Tää vanha auto ei jää matkallaan tien varteen, vaan rullaa astetta kepeämmällä vaihteella maaliin saakka. Kuuletko mua? rusauttaa puolestaan Bruce Springsteenin perinnön kohdilleen, tönäisee mutisevaa Bob Dylania kylkeen ja pyöräyttää rockin pyörivät murikat tuosta vaan finnoangloamerikkalaiseksi kivipelloksi.

Eihän se elo tietenkään koskaan helppoa ole, mutta näissä biiseissä punnukset kääntyvät toistuvasti kertojille edullisiin asentoihin, tuopit ovat vähintäänkin puolitäysiä ja mystinen kulkija voi ratsastaa lopussa kohti punertavaa auringonlaskua. Eikä mikään vaikuta falskilta, väärällä tavalla kepeältä tai ilkeän laskelmoidulta.

Soundi on isoa ja Cindy Crawfordin kaltaista kauneutta voidaan julistaa reippain huudahduksin, koska rakkaus on täyttänyt sydämen, sielun ja pään. Mystisen Camilla Rhodesin jäljillä ajetaan puolestaan autiomaassa, kun Kadotettujen valtatie tummentaa sävyt David Lynchille sopivammiksi.

Max Olavi & Elävät Kuvat ei periaatteessa tee mitään uutta tai erilaista, mutta toisinaan riittää vain juuri oikeiden palasten ja ainesten löytyminen. Niinpä kun Salamoita valaisee taivaita retroisine soundeineen, on vain helpompaa laulaa mukana ja aistia sähkön värinän rivien väleihin tippuilevista vihjeistä, kitaran kaiuista ja muhevien koskettimien matoista.