Urhosson: Soliloquy

Pocket Echos

Vuosi 2022 on ollut monelle musiikintekijälle haastavaa aikaa, monistakin eri syistä, kun taas toiset ovat löytäneet muuttuneesta maailmasta itselleen innoituksen. Urhosson on julkaissut tänä vuonna sellaisen määrän musiikkia, että heikompaa hirvittää, eli tämä yhden hengen projekti kuuluu selvästi jälkimmäiseen ryhmään. Soliloquy on peräti neljäs julkaistu pitkäsoitto kuluvan vuoden puolella, minkä lisäksi on luonnollisesti lohkottu hyvä määrä sinkkuja, joten kiirettä on taatusti pitänyt.

Musiikki on kautta linjan ollut ambientin ja elokuvamaisen äänimaisemoinnin sukuista linjailua, eivätkä päälinjat ole muuttuneet mihinkään. Instrumentaaliketjun katkaisee viimeisen pitkäsoiton viimeinen raita, Tuuli, joka on muuten samalla Urhossonin viideskymmenes julkaistu kappale kuluvana vuonna. Henkilön ja luonnonvoiman nimi saa artistin runoilemaan melkeinpä herttaisesti ja biisiä voi pitää omassa ympäristössään jopa popahtavana numerona. Yllätys on kuitenkin positiivinen ja sopii kiireisen vuoden sulkijaksi, toimien samalla majakkana tulevalle.

Albumin toisessa päässä, eli alussa, kuullaan puolestaan toinen sinkkulohkaisu, eikä Mosaic jää starttipalana seinäruusuksi, vaan aukenee kuin kaunein taideteos. Taival talvisen Metropolis-albumin nimiraidan pienoisuniversumeista syksyisen ARPS:in monotoniaan on ollut pitkä ja vaiherikas. Toisinaan olen ihastellut lopputuloksia enemmän, toisinaan olen taas jäänyt aprikoimaan koko touhun tarkoitusta, mutta aina Urhosson on herättänyt vahvoja tunteita.

Soliloquy asettuu jonnekin noiden kahden edellä mainitun ääripisteen väliin, ollen harmoninen, melodinen ja avaruudellisia sfäärejä sisältävä sävyisä kaunokainen. Vuosi päättyykin Urhossonin pajalla nousujohteiseen nuottiin ja tätä kaunista albumikokonaisuutta kelpaa soittaa niin arkena kuin pyhinäkin.