Kyky Ahonen: Cafe Cantata? Ja pah!

Omakustanne

Desibeli.netin postilaatikkoon saapuu kaikenlaisia paketteja, joista paljastuu mitä erilaisempia asioita. Kyky Ahosen albumin kohdalla saatteeksi on kelvannut pieni kortti, jonka taakse on tussilla rustailtu olennaiset asiat aiheen tiimoilta. Mitään suurempia disko- tai biografioita ei heltiä, mutta onneksi musiikki pystyy aina puhumaan itsensä ja tekijöidensä puolesta.

Ahonen on ansioitunut enemmänkin muilla aloilla, joten soololevyn materiaalia on kerätty hiukan pidemmältä ajalta. Äänitykset ulottuvatkin kuuleman mukaan aina 90-luvun lopulle saakka, jolloin edellinen pitkäsoittokin on nähtävästi julkaistu. Ysäri on vahaa, tosin tällaisessa avaruus/psykedelia -vaikutteisessa rockissa aika on yleisesti ottaenkin hatara ehdokas keskuspisteeksi.

Rock soi ja efektoiduista vokaaleista tulee vuoroin mieleen niin 70-luvun alkupuolen David Bowie, kuin 90-luvun brittiläiset uuspsykedelian lähettiläät tyyliin The Stone Roses. Menneisyyteen suhtaudutaan kuin voimavaraan, ja onhan Lenny Kravitz luonut jopa uran tästä hieman länteen, joten yrittänyttä ei laiteta. Ahonen ei kuitenkaan päästä kuulijoitaan (tai itseään) noin helpolla, vaan antaa happoisuuden polttaa kuvan useampaan otteeseen puhki.

Ironia ja sarkasmi kukkivat pienillä terälehdillään pitkin lyriikoita. Suomen kieli saa palvella tuntojen tulkkina, tosin ääntä on efektoitu tarpeettomankin hanakasti ja sanoja häivytetään näin välkkyviin kitarapilviin. En täysin ymmärrä valittua ratkaisua, sillä toisinaan juuri tekstit ovat mielestäni koko paketissa se mielenkiintoisiin puoli.

Melodinen kitararock saa puolestaan pyörähdellä progekattilassa ja viipyä kimallesateessa, kun soundikakkua kasataan pieteetillä. Enemmän onkin usein enemmän, mutta esimerkiksi Monan lyhyet stemmalaulupyrähdykset olisivat ansainneet ympärilleen tilaa. Toisaalta kun Okko laulu sitten jätetään paljaana esiin, ei lopputulema kuulosta juuri demoa kummemmalta – oliko se tarkoituskin? Ja jos näin, niin miksi palloa ei pelattu nytkään vastakkaiseen maaliin asti?

Cafe Cantata? Ja pah! – siinähän sitä on otsikkoa kummasteltavaksi, eikä levy jää ainakaan persoonallisuusasteikoilla lyhyeksi. Väittäisin kuitenkin, että nyt olisi tarvittu armoton ulkopuolinen tuottaja pitämään jöötä ja sanomaan, että mikä toimii ja mikä ei. Samaa selkeyttä ja reippautta kaipaavat myös soundit ja soitinosuudet, koska tällaisenaan lopputulos ei ole lähelläkään osiensa optimisummaa.