Santeri Seessalo: Asfalttiaika

Kummajaiskustannus

Kun kuulin ensin kertaa, että Santeri Seessalo on tehnyt hevilevyn, niin en tainnut oikein uskoa kuulemaani. Kaverihan on 20-luvun Peitsamo, mies ja kitara, folkkia ja akkaripoprokkia ja sitä rataa. Vaan ei se auta puurolautasta kiertää. Tämä on ihka oikea hard rock -kiekko vähintäänkin osittain, joka avaa samalla useampiakin uusia linjoja Seessalolle.

Musiikin muoto on kautta linjan sähköisempi ja kovempi, kun sähkökitara saa toisinaan jopa kirkua ja rytmiryhmä paukuttaa etukenossa komppia niskaan. Vaaleanpunainen maailma runttaa jytää, mutta kahteen ja puoleen minuuttiin saadaan rakennettua myös groovaavaa pohjavirettä. Giljotiinilaulu manaa hitaammalla muodollaan ja raapivilla kitaroillaan esiin Type O Negativen haamua, vaikka painoluokka onkin huomattavasti keveämpi. Seessalo osaakin leikkikenttänsä säännöt ihailtavasti, eikä pelkää myöskään rikkoa niitä tarpeen vaatiessa.

Moderni maailma ei välttämättä ole puuttuva lenkki Painkillerin ja Paranoidin väliltä, mutta sukulaisuutta löytyy niin noihin kuin varhaisen YUP:n suuntiin. Ja kaikki tämä lasketaan siis eduksi isommassa kuvassa, joka syntyy tusinasta värikkäästä sisaruksesta. Musiikillinen raskaushan on raskautta vain siihen asti, kun sitä voi verrata johonkin, minkä moni metallibändi unohtaa. Tämän levyn sisällä puolestaan riittää spektriä ja monenmoista tyyliä.

Vainotun tango on otsikkonsa mukaan ihka aito tango, jossa haitari soi ja draamaa kaiverretaan, mutta jos musiikki onkin keveämpää, on itse teksti vieläkin kovempaa. Seessalolla onkin taito löytää oikeat sanat ja lauseet, sekä jättää riittävästi sanomatta, jolloin syntyy mukavaa ristivetoa. Itsekritiikki on tärkeä osanen kaavassa, mutta tarkka huomiointi ulottuu myös lähipiiriin ja sitäkin kauemmas aina tarvittaessa.

Asfalttiaika tempaisi maton alta, mutta onneksi Seessalo ei ole lähtenyt etsimään vokalistina itsestään hukassa olevaa Ronnie James Dioa. Tyyli onkin aiemmilta kiekoilta tuttua puolisanailua, sanojen käyttö muistuttaa menneistä ja jälleen kerran vinon virneen kulloistakin kulmaa on lähes mahdotonta arvailla. Mistä Geisha oikein kertoo ja onko Minä olen Dracula kenties ironiaa? Ja onkohan tuolla edes mitään väliä, kun Seessalon sympaattisen hahmon parissa viihtyy.

Ankkuriraita Tulevaisuus antaa vielä yhden mahdollisuuden lisää, sillä uuden aallon rockia suomalaisella Talking Heads -viballa veivaava biisi on taas jotain totaalisen erilaista. Tämä levy on sataprosenttista Seessaloa, se on rock ja se kannattaa kokea jo ihan oman itsensä ansiosta.