Petri Keinonen: Lauluja Kari Hotakaisen runokokoelmasta Kalikkakasa

Humble House Records

Hämeenlinnassa asuva muusikko Petri Keinonen on päättänyt osoittaa, että ruosteinen romupiharock hiukan Tom Waitsin tyyliin voi kääntää runoista esiin toisenlaisia puolia. Tässä tapauksessa runot ovat Kari Hotakaisen runokokoelmasta Kalikkakasa ja Keinosen kolmannen soololevyn pitkähkö otsikko on näin sekä perusteltu että osuva.

Runous ja rock eivät ole varsinaisesti uusia kavereita, ja mm. Dylanin, Bowien ja Cohenin tavat yhdistellä näitä kahta suurta yhdessä em. Waitsin kanssa ovat taatusti kaikki vaikuttaneet jollain tasolla tämänkin levyn lopputulemaan. Saatesanoissa laulujen kerrotaan syntyneen lyriikoiden ehdolla ja teksteistä rakentuu omanlaisensa kokonaisuus - ainakin suunnittelupöydällä. Keinonen on aiemminkin kääntänyt kirjallisuutta musiikiksi, joten urakkaan ei ole lähdetty takki auki.

Musiikillisesti yhdeksän raitaa ovat romuluista bluesrockia ja runkoon asti karsittua garagen räminää. Mutta tuo on vasta yksi kylki paatista, sillä samaan aikaan ilmaisu osaa olla myös folkahtavan suoraa sekä riisuttua. Kaunistakin. Eli raakaa tiettyyn pisteeseen saakka, mutta ei mitenkään kasvoille iskevän rämisevää. Sanat ovat yhä keulilla soundien tukiessa niitä, eikä toisin päin.

Teksteissä painotuksia on haettu rohkeasti ja lähes kaikesta kuullusta vastaava Keinonen pistää itsensä likoon myös vokaaleissa. Hiljaisempi Liike kaipaakin herkkyyttä ja Puhdas sattuma voisi myös väärissä käsissä lässähtää täysin kasaan. Ja kun puristusta kaivataan, sitä myös saadaan, vieläpä sopivasti annosteltuna.

En lähde puimaan sitä, kuinka määräävään asemaan tekstit ovat nousseet, tai missä määrin musiikki niitä korostaa. Kyse on kokonaisuudesta ja mielestäni tämä on hämmästyttävän ehyt, toimiva ja eteenpäin puskeva albumikokonaisuus, jonka ainoa kysymysmerkki on oikeastaan loppunumerona rämisevä Tätä menoa. Estradilla ymmärrän lopetusnumeron tarpeellisuuden, mutta rähinä, räminä ja pauke tuntuvat tarpeettoman alleviivaavalta finaalilta.