Heta Narkaus: Liian ohutta ilmaa

Omakustanne

Heta Narkaus julkaisi soolodebyyttialbuminsa jo marraskuun alkupuolella, mutta Desibeli.netin toimituksen postilaatikkoon fyysinen levy kopsahti vasta adventtiaikaan. Laulaja/lauluntekijä on omien sanojensa mukaan kärsinyt epävarmuudesta, joka on osaltaan lykännyt ja työntänyt soolomateriaalin luomista, johtaen lopulta kivuliaaseen lukkotilanteeseen.

Haasteet ovat kuitenkin kuullun perusteella vain jalostaneet musiikkia, ja kutsuisinkin levyä positiiviseksi sekä voimaannuttavaksi. Tuotantopuolella Narkaus on tehnyt timanttista yhteistyötä monesta muustakin yhteydestä tutun Nicolas ”Leissi Rehn”in kanssa.

Albumi käsittelee monin kulmin, keinoin ja sanoin henkisen uupumuksen eri tasoja ja ilmenemismuotoja. Epävarmuus, riittämättömyys, masennus, synkkyys. Nämä ovat raskaan sarjan asioita, joita pyöritellään dream popin hattaraisin taivain, ambientmaisin maalailuin, sekä hetkittäin tyrskyisäksi äityvien post rockin kaikujen keinoin.

Äänivallit nousevat harvoin korkeiksi ja vokaalit lähinnä lausutaan varoen, kaiken tehdessä tilaa kaikelle. Tämä ei ole kuitenkaan arkaa väistelyä, sillä juuri tuossa valoista vetäytymisessä piilee mielestäni albumin sydän. Keskiöön eivät nouse itse henkilöt, vaan heitä liikuttavat tunteet, ajatukset, toiveet ja pelot. Tuotantopuolella on saatu edetä herkin sormin, mutta lopputulema on mielestäni lähestulkoon täydellinen.

Tekstit ovat hetkittäin rankkoja kaikessa minimalistisuudessaan. Ihminen on oman itsensä ehdottomin tuomari ja hellittämättömin kriitikko, jolla on kuitenkin myös valta vapauttaa itsensä. Miten valtava ääni uskaltaa ottaa akustisesta kitarasta lämpöä ja pienuus on nyt vahvin mahdollinen vipuvarsi. Albumin vahvimpaan melodiaan rakentuva Liian ohutta ilmaa puhuu puolestaan selkeimmin soundein ja avoimin käsin, suoruuden suorastaan hämmentäessä kaiken keskellä.

Omanlaisensa kokonaisuuden muodostavat myös avausraita Olet osa mua ja ankkuriraita Mitä elämä voisi olla, jotka tuntuvat olevan saman tarinan kaksi solmukohtaa. Aivan kuin kaikki tarinoiden linjat, mahdollisuudet, kehityskaaret sekä tarkoitukset kiteytyisivät tuokion ajaksi näiden ääripäiden väliin. Saattaa hyvinkin olla, että tuo lamppu syttyi vain allekirjoittaneen yläkerroksessa, mutta yhtä kaikki: tämä levy pistää todella pohtimaan, punnitsemaan ja kuuntelemaan.

Liian ohutta ilmaa -albumi on niin henkilökohtainen ja tukahdutetusta itkusta kummunnut kokonaisuus, että koin lievää rimakauhua sen äärellä. Mitä tästä voisi sanoa, kuinka asioihin suhtautua ja olenko minä mikään tuomari sanomaan ensinnäkään mitään?

Sanat ovat sanoja, voimakkaita ja vaarallisia, mutta myös suunnattomaan hyvyyteen kykeneviä, kuten nämäkin lyriikat osoittavat. On turha puhua kolikoista ja niiden puolista, vaan ennemminkin monisivuisista nopista – pieni kierähdys lisää ja tulkinta saattaa olla täysin toinen. Tämä albumi on syntynyt luomisen tarpeesta, kivuista ja surusta, sekä hiljaisuuden huumaavasta kauneudesta. Toivostakin.