Kehro: Hamlet

Viestintekijät Oy

Onhan se kieltämättä hiukan klisheistä verrata bändin soundia lämpimään vilttiin, mutta minkäs teet tällaisen bändin ja albumin edessä. Kehro on valloittanut allekirjoittaneen sydämen tasaisin väliajoin, ja puolentoista vuoden takainen Jalousie pyörähtelee yhä silloin tällöin stereoitten lähellä, eikä vuoden 2019 Urdialaakaan ole suinkaan unohdettu.

Tiesin siis melko tarkkaan mitä odottaa, kun laitoin Hamletin ensi kertaa soittimeen, eikä sieltä mitään Shakespearea tietysti tullutkaan. Instrumentaalibändin uusimman albumin nimi on vain sana, jolla on tietysti eri merkityksiä, enkä juutu siihen sen kummemmin. Mihin sen sijaan haluan tarttua tarmokkaasti, on bändin keinuvan, etnoisen ja rikkaan rakas soundi. Kielisoittimilla on vahva asema leikkisäksikin äityvässä ilmaisussa, mutta viehättävässä kaartelussa riittää ilahduttavasti tasoja löydettäväksi tälläkin kertaa.

Puoleen tuntiin on saatu mahtumaan kymmenen raitaa, joista nostan esiin kesäisiä mielikuvia pursuavan Soilun ja astetta ryhdikkäämmin ikuistetun Litsinmäki-tuokion. Käytin sanaa ’tuokio’, koska kyseinen kappale on puristettu peräti alle kahteen minuuttiin, mikä koettelee jo tiivistämisen hyveen hyvyyspistettä. Pitkään ei tanssiaskeleita oteta myöskään Amiraalinlähde-raidan luona, vaikka kohtalokkaan paritanssin soisi soivan toisenkin kaksiminuuttisen.

Kehro osaa joillain raidoilla kuulostaa perinteiltä ja vakavalta, vain viskatakseen huolet ja puristavat huivit pois jo seuraavassa käänteessä. Näin puoleen tuntiin saadaan mahdutettua lukuisia nousuja ja laskuja, pyräyksiä ja pysähdyksiä, eikä mikään tunnu päätyneen väärään paikkaan. Eikä kappaleita todellakaan venytetä yli mittojensa, vaan ennemminkin päinvastoin.