Uusi Aika: Uusi Aika

We Jazz Records

Uusi Aika on Otto Eskelisen ideoima tuore yhtye, jonka musiikki pistää allekirjoittaneen kuvaavien termien arsenaalin tiukoille. Lähtökohtana voidaan pitää akustista jazzia, josta sinkoudutaan kuitenkin hyvin poikkeuksellisiin äänellisiin seikkailuihin. Vokaaleja kuullaan hiukan, laulua ei perinteisesti ymmärtäen lainkaan, mutta kukapa uuden ajan kynnyksellä sanoja kaipaakaan.

Lähdetään liikkeelle levyn yleisestä soundista ja hengestä. Tämä on öinen levy, jonka hitaasti svengaavasta soundista voisi innoittua kertomaan Firenzen, Wienin, Lontoon ja Berliinin loputtomista katusokkeloista. Syke on toisinaan kiivas, mutta aina rento. Hieman enemmän kertovaa verrokkia etsittäessä on helppo löytää yhteneväisyyksiä Twin Peaks -sarjan kummallisempiin ääniraitoihin. Niihin outoihin ja kiehtoviin äänileikkeihin, kun tarina kuljettaa katsojaa monitulkintaisten Kilta-huoneiden läpi.

Moderni kohtaa perinteisen, mutta kontaktilinja ei synnytä minkäänlaista tuhoavaa konfliktia. Useimmiten tässä jäädäänkin yllätykselliselle ei-kenenkään-maalle, joka on täynnä mahdollisuuksia. Levollisuutta ja levottomuutta voi aistia samoissa nuoteissa, saksofonin, pianon ja rytmiryhmän hahmotellessa tiloja kuulijan ympärille. Annokset ovat enimmäkseen ihanteellisen niukkoja, jolloin harteikkaammat tekijät erottuvat.

Eskelinen soittaa saksofonia, Shakuhachi-huilua ja klarinettia. Johannes Sarjasto puolestaan pianoa, syntetisaattoreita ja haitaria. Tapani Varis vastaa bassosta, kun taas Amanda Blomqvist hoitaa rummut ja muut perkussiot. Joukkoa rikastaa päätösraidalla Antero Mentun zither ja siinä se. Aineksia on runsaasti, mutta taika onkin niiden annostelussa. Tilaa on, välejä syntyy, ruuhka vältetään toistuvasti, vaikka jokaisella raidalla jatkuvasti tapahtuukin. Saavutettu selkeys ja riittävä kirkkaus onkin todistus todellisesta sovittamisen taidosta.

Uusi Aika käynnisti julkaisu-uransa Gudrid-sinkulla, joka saa myös avata debyyttialbumin surumielisillä sävelillään. Kaunis ja toiveikaskin melankolia saa pohtimaan sydämeen pesivää kaihoa, josta on syntynyt useampikin pohjoismainen elokuva. Enkä pysyttele ajatuksissani suinkaan vain oman maamme rajojen sisäpuolella. Toinen sinkku, Ajelehtivat pilvet, lipuu verkkaisesti eteenpäin ja äänitys kuulostaa mahdollisesti tahallisen usvaiselta, aivan kuin pilvet pehmentäisivät taivaat kotisohvankin yläpuolella. Piano piirtelee kuvioitaan lähes tapaillen, mutta muotonsa silti kurissa pitäen. Kaikki on miltei hajoamassa, mutta ei kuitenkaan, ja sehän saa ajan sekä materian virtaamaan yllättäviin suuntiin.

Lumikenkä askeltaa sarjoissa, verkkaisten siirtymien joukoissa. Basson kannattelema kulku sävyttyy niin pianon kuin puhallinten kehystämistä hetkistä, rumpujen kumistessa kaukaisuudessa. Jälleen kerran kiivaus ja tyyneys saavat itsensä mahtumaan samaan sävyisään kuvaan, pienten pyräysten asettuessa loppua kohden jälleen herkemmäksi kaihoksi.

Maailmoiden sisältä voi löytää uusia maailmoita ja tuota heijastelee puolestaan päätösraita Henget, joka on kirjaimellisesti monen eri hengen ja idean liittouma. Kymmenen ja puolen minuutin mittaan mahdutetaan joukko kohtauksia tai ehkäpä toisiinsa nivoutuneita lavasteita, joiden innoittajina toimivat kaukaisemmat rannat, vuoret, laaksot ja mielentilat. Soitinvalinnat huokuvat kaukaista itää, kunnes svengi ottaa ohjat käsiinsä ja siirtää ajatukset bassolinjan avulla jonkin Jim Jarmuschin elokuvan kulisseihin. Jälleen kerran aika pysähtyy, ideat leijuvat syksyisten lehtien tavoin kohti taivasta ja kuulija ei nytkään kaipaa minkäänlaisia vokaaleja ajatuksiaan sotkemaan.

Uusi Aika antaa meille otsikkonsa veroisen paikan, joka ei ole kiinni ajassa, tilassa, eikä kulttuureissa. Se on jotain muuta ja jo valmiiksi niin tuttua. Aikahan kulkee sykleissä.