Mariska: Mäihä

Kaiku Entertainment

Monessa mukana ollut ja monenlaisia musiikkityylejäkin vuosien saatossa kokeillut Mariska vietti korona-aikansa seitsemättä sooloalbumiaan työstäen. Alkuvuosien räpit ja punkit ovat jo aikaa sitten taaksejäänyttä elämää, mutta jotain noiden kulmikkaampien päivien asenteesta on jäänyt jäljelle. Eikä se jokin ainoastaan kidu kuolinkouristuksissaan, vaan ennemminkin Mäihä on kaiken tähän mennessä koetun kollaasi. Asenteen ja tekstilinjojen tasolla nyt ainakin.

Joidenkin mielestä räpin vakavin ongelma on jatkuva lainaaminen, aivan kuin moista ei olisi tehty halki aikojen musiikin jokaisella osa-alueella. Mariskakin osaa lainata, viitata ja vinkata, mutta hänen tapauksessaan kyse on aina jostain enemmästä, kerroksien alla olevista kerroksista, sivuviitteistä ja vinkeistä. Todellinen taika syntyy kuitenkin siinä vaiheessa, kun Mariska yhtyeineen ottaa biisinsä ja retuuttaa sen tähän päivään, tähän hetkeen, uusien merkitysten valokeiloihin.

Musiikillisesti Mäihä lienee selvimmin jossain poprockin, rockiskelmän ja meuhkaavan singer-songwriter -materiaalin vaikeasti hahmoteltavissa välimaastoissa, mutta mainiona majakkana toimii Mariskan vahva lauluääni ja napakat sanoitukset. Asenne on kova, mutta sen kovuus ei ole itsestäänselvyys, koska joskus nätti saa myös olla nättiä. Rakkaus on aiheena toistuva, samoin katumus ja omien sekä toisten virheiden tiedostaminen. Ihmisenä elo on toisinaan hyvinkin kipuisaa puuhaa, esimerkiksi kun avoimen suhteen autuus paljastaa koko teränsä, mutta minkäs teet ja Kiva ku on kivaa.

Lainailu ja viittailu on haastava taiteenlaji, mutta kun Sibelius muistetaan Finlandian laulumelodiassa, ollaan jo mielestäni jonkin olennaisen äärellä, etenkin kun näpit eivät vieläkään kärähdä. Terveisin Doris vinkkaa itsensä Amerikan Jukan stetsonpäiseen hahmoon, josta J. Karjalainen kertoili Doris-kappaleessaan omasta kulmastaan. Piste uskaltaa puolestaan olla mikä on: kohtalokas ja rakkaudenkipeä mahtiballadi. Näissä kaikissa on jotain tuttua, mutta haudanryöstöistä on turha puhua.

Mariskan seitsemäs sooloalbumi tuntui aluksi kasalta materiaalia, joka oli vain viskattu vuokaan ja kypsytetty kenties turhankin pikaisesti. Olin kuitenkin ensituomiossani väärässä, koska tämä on tarkkaan harkittua rosoisuutta ja albumin sielussa palaa kirkas liekki. Mäihää on monenlaista, Mariskan tapauksessa osoitan kuitenkin artistin suoraan taitoon ja kykyyn erottaa toistuvasti oikeasti tärkeät asiat taustatapeteista.