Her Shadow: The Love Ghost Chronicles

Svart Records

Unenomaista poprockia pienellä Twin Peaks -viballa esittävä Her Shadow osui mielestäni häränsilmään taannoisella Fifth Season -sinkullaan. Biisi oli kuin 50-luvun kiiltokuva, joka oli kaapattu hellin käsin David Lynchin yömaailmaan, mutta vain osittain. Maalaileva elokuvamaisuus, kiireetön draama, tarkoin punnitut painotukset ja tietysti kaiken kruunaavat lyriikat tekivätkin tehtävänsä. Tosin rehellisyyden nimissä todettakoon, että olen melkoinen Lynch-fani, joten mielipiteeni on ehkä rahdun vaikuttunut musiikin ulkopuolelta.

Samaa lääkettä tarjoili hieman myöhemmin toiseksi sinkuksi nostettu höyhenenkevyt Devil Inside, jonka sisällä erilaiset voimakentät tuntuivat taas tempovan omiin suuntiinsa. ”Sha-la-la-laa” voidaan laulaa tuosta vain, ja kaikki on niin kovin, kovin viehättävää ja herttaista – vaikka jokin on samaan aikaan perustavalla tavalla pielessä. Lynch siellä vilahtelee jälleen peileissä ja metsän oksien takana.

Otin albumin riemulla vastaan, mutta The Love Ghost Chronicles on muutakin kuin pumpulisia painajaisia ja venytettyjä kamera-ajoja täydellisissä lavasteissa. Kuten Lynchin töissä, myös nyt tulkintamahdollisuudet vain avartuvat teoksen hitaasti auetessa. Niin musiikin kuin tekstien puolella voi aistia monitasoisuutta, jonka voi joko huomioida tai sitten ei, kuulija asetetaan hallitsijan paikalle. Samalla tietysti vastuu tulkinnoista lipsahtaa oman alitajunnan puolelle, kun rakkauden haamut ja muistot kerrostuvat hiljalleen raita raidalta.

Levyn alkupuolen suoremmat linjat ja selkeämmät valinnat muuntuvat aina vain usvaisimmiksi, kunnes What Hides in the Dark viimein sulkee matkan plus 13 minuutin massiivisessa mitassaan. Ankkuri onkin kuin elokuva elokuvassa, maalaus maalauksessa ja unen sisällä nähty puolivalveuni. Kaikki kuitenkin laskostuu kauniisti, etenkin kun biisien ainutkertaiset vivahteet tekevät jokaisesta numerosta omanlaisiaan.

Toki jo alussa on selvää, että nyt pysytellään paksujen samettiverhojen suojissa, mutta tummuudessakin on sävyjä yllättävän runsaasti. Raging Blue tipauttaa syväystä ja jopa hiukan triphopahtava numero täyttää kuusi ja puoli minuuttiaan tuosta vain. Hieman samoilla linjoilla kulkee levyn loppupuolen Poisoned Moon, jonka jouset soivat kaunista tragediaa ja kuiskaukseksi muutettua hätähuutoa.