Olli Hirvonen: Kielo

Ropeadope

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Olli Hirvonen on ehtinyt saavuttaa paljon, sitten vuoden 2011 Pori Jazzin vuoden taiteilijaksi valintansa. Omien pitkäsoittojen lisäksi yhteistyötä on viritelty studion puolella monen eri tahon kanssa, joten neljännen albumin voidaan katsoa olevan jo odotetun tapauksen.

Kielo on tuttuun tapaan instrumentaalipitkäsoitto, jonka kahdeksan raitaa kellottavat hieman päälle kolmen vartin verran. Kappaleiden rakenteluissa tuntuu olevan mukana hyvä määrä improvisaatiota, mutta rakenteet on pidetty kuitenkin johdonmukaisina ja linjat riittävän suorina. Kitara on kiistaton johtaja, mutta lempeä sellainen, eikä särö ole elinehto. Ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Vegas on rennon rokisti menevämpi numero, joka jättää ankkuriraitana vahvan jälkimaun koko albumista.

Loppukahinoihin on sijoitettu myös uudempi sinkku Lento, joka puolestaan edustaa rauhallisempaa Hirvosta. Melodia on nytkin vahva, melankolisuuden ponnahtaessa kuin luonnostaan etualalle – mutta viipyilevin, niin ihanan viipyilevin askelin. Tämä jos mikä on hetken taiasta syntynyttä musiikkia, todellista lentoa vapaan taivaan alla.

New Yorkin Brooklynissä asuva Hirvonen onkin jo aikaa sitten oivaltanut, että tärkeimpiä nuotteja ovat usein ne pois kyydistä heivatut, eli kappaleissa on tilaa, avaruutta ja hetkessä elon tunnetta. Yhdysvalloissa tätä nykyä asuvaan mieheen on selvästi tarttunut americanan juonteita, jotka ovat tehneet musiikista maanläheisempää, lämpimämpää ja kansainvälisempää, mutta kuulen silti yhä suomalaisuuden pohjoisia vivahteita kaiken uudenkin seasta.

Hirvosen kitara täydentyy Nathan Ellman-Bellin rummuista ja Marty Kenneyn bassosta, enkä voi kyllin korostaa yhteissoiton napakkaa rentoutta. Muuta ei tarvita, eikä mitään jää mielestäni puuttumaan mistään kohdin. Tuotannosta vastaava Hirvonen on pitänyt soundin välittömänä, kikkailut minimissä ja näin itse musiikki saa ansaitsemansa paikan valokeilojen keskeltä.

Hirvonen on etevä säveltäjä, mutta myös instrumenttinsa hallitseva kitaristi. Luonnollisesti levyltä löytyy myös muutama rönsyilevä kitarasoolo-osuus, kuten em. Lento-kappaleessa, joissa Hirvonen pääsee esittelemään taitojaan. Kaikki on kuitenkin paikoillaan ja mielestäni osat palvelevat kautta linjan kokonaisuutta.