Manic Street Preachers: Know Your Enemy 2022 Remastered Edition

Walesilainen Manic Street Preachers singahti suuren yleisön syliin syksyllä 1998. Yhtyeen viides albumi This Is My Truth Tell Me Yours oli raukean kaunis ja äärimmäisyyksiin asti kiireetön pop-levy. Se nosti bändin areenaluokkaan Euroopassa ja yhden konsertin ajaksi jopa stadionrokkareiksi kotikonnuilla. Manicsit valloittivat albumilistan ykköspaikan Suomessakin. Hitailla unenomaisilla leikkauksilla soljuva If You Tolerate This Your Children Will Be Next pyöri MTV:n voimasoitossa Britney Spearsin ja Madonnan ADHD-videoiden rinnalla. Kuuminta hottia Euroopassa ollut hitti kertoi 1930-luvulla käydystä Espanjan sisällissodasta. Katsaus tämän päivän hittilistoille laittanee tämän faktan oikeanlaiseen perspektiiviin.

Pienen kaivospitäjän työväenluokkaiset sällit eivät kokeneet tällaista lentoa täysin omakseen. Jo seuraavan kesän brittifestareilla bändi esitti vimmatulla raivolla vuoden 1994 synkän mestariteoksen The Holy Biblen kappaleita. Lisäksi uuden vuosituhannen ensimmäiseksi ykköshitiksi briteissä nousi vastoin kaikkia pop-maailman lainalaisuuksia Masses Against the Classes: suora ja riivatun rupinen rock-helmi, joka kehotti kansan syviä rivejä taistelemaan luokkajakoa vastaan. Siinä sivussa se piruili bändin vanhoille faneille, joille Manicsien menestys oli kova pala nieltäväksi. Tuo eräänlainen kommunistinen manifesti pyyhkäisi ohi supersuositun Westlife-poikabändin (!) kulttuurin kapitalistisimmalle pallille, vaikka se poistettiin myynnistä julkaisupäivänä. Singlen kannessa komeili Kuuban lippu ja sisäkannessa lainaus Kiinan hirmuhallitsijalta Maolta. Pökerryttävän naiivia? Taatusti. Upean ristiriitaista? Ehdottomasti.

Basisti-sanoittaja Nicky Wire vetäytyi tästä hullunmyllystä walesilaiseen pikkukylään ja käpertyi paperin ja kynän kanssa sisäänpäin. Näistä teksteistä alkoi muodostua runkoa tulevalle albumille. Kitaristi-laulaja James Dean Bradfieldin ja rumpali Sean Mooren piirrosjälki nuottiviivastolla vei kahteen eri suuntaan, jolloin Wire hahmotteli idean kahdesta erilaisesta levystä jotka julkaistaisiin samana päivänä. Levy-yhtiö näytti vihreää valoa, mutta Bradfield painoi lopulta jarrupolkimen lattiasta läpi. Maaliskuussa 2001 julkaistu Know Your Enemy oli eri suuntiin katsovien musiikillisten ideoiden epämuodostunut 75-minuuttinen möhkäle.

Yli 20 vuotta myöhemmin bändi on tehnyt ilahduttavan erilaisen uudelleenjulkaisun, jossa alkuperäisen kahden levyn masternauhat on miksattu ja masteroitu uudelleen. Sovitteleva ja seesteinen Door to the River kohtaa nyt uhmakkaan Solidarityn ilman, että ne on jauhettu samaksi mössöksi tai kuorrutettu jälkinauhoituksilla. Kuulija pääsee raaputtamaan Know Your Enemy -nimisen pölykasan alta kultaa ja olo onkin toisinaan kuin lapsella karkkikaupassa. Vihdoin tässä musiikissa oikeasti kuuluu se tuoreus, johon bändi pyrki vähäisellä treenaamisella ja "melkein kerrasta purkkiin" -ideologialla jota he toistelivat Know Your Enemyn tiimoilta tehdyissä haastatteluissa rapiat 20 vuotta sitten.

Yhtäkkiä se maaliskuussa 2001 stereoihini hypännyt ja melko pian sieltä poistunut turhauttava palapeli onkin kirkastunut visio – vieläpä kaksinkertainen sellainen. Täysin kirkas se ei ole vieläkään, siitä pitävät huolen menneisyyden ja nykyisyyden Manic Street Preachers ihan itse. Molemmille albumeille on nimittäin eksynyt kamaa, jonka luontainen paikka näin laadukkaan bändin katalogissa olisi singlejen b-puolilla ja myös sellaista joka ei alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunut muutenkaan. Bändi toistaa näin metodinsa, joka järkytti Send Away the Tigersin (2007) ja This Is My Truthin juhlajulkaisussa, joissa trion epäsuosioon joutuneita hyviä biisejä oli korvattu, toisessa tapauksessa turhauttavalla ja toisessa briljantilla b-puolella. Tällä kertaa rikos ei ole niin paha: Muutaman julkaisemattoman jämäraidan lisäksi alkuperäinen So Why So Sad on korvattu kiinnostavammalla mutta väärässä paikassa olevalla remixillä ja McCarthy-cover We Are All Bourgeois Now on lisätty Solidarityn alkupuolelle vastoin Wiren alkuperäistä hahmotelmaa.

Laulaja-kitaristi Bradfield hyväksyi Wiren ehdotuksen palata yli 20 vuoden takaisiin hahmotelmiin sillä ehdolla, että hän saisi miksata koko paketin uudelleen bändin luottotuottaja Dave Eringan kanssa. Solidaritylta on lentänyt ulos studioefektejä sekä muuta hälymeteliä ja Door to the River on riisuttu koristeluista ja jousisovituksista. Lopputulos on aidompi ja selkeämpi. Esimerkiksi Know Your Enemyltä ulos jäänyt, Forever Delayed -kokoelman uutena kappaleena keskinkertaiselta kuulostanut Door to the River on yhtäkkiä kaunis ja haavoittuva, kun se ei vellokaan siirappisten viulujen kanssa kohti yhdentekevyyden satamaa. My Guernica kuulosti puolestaan 20 vuotta sitten nolostuttavalta yritykseltä palata The Holy Biblen päiviin, mutta nyt jopa sen olemassaolo käy järkeen.

Joillekin lauluille myös edullisempi sijoittelu tekee ihmeitä. R.E.M.-henkisesti helkkyvä The Year of Purification kuulostaa avausraitana tuoreemmalta kuin monumentaalisen järkäleen keskivaiheille haudattuna. Epicentre päättää samaisen Door to the Riverin komeasti, nyt kun kuulija on pysynyt hereillä sinne asti. Know Your Enemyltä ulos jääneistä lauluista brittipop-henkinen Rosebud puolustaa paikkaansa ja Just a Kid on ihan kelvollinen ja harmiton. Groundhog Days sisältää hienon puheosuuden ja kitarasoolon, mutta muuta kerrottavaa siitä ei jää. Solidarity-levy sen sijaan tyrmää kuulijan niin kovalla itseluottamuksella, että ainoastaan Know Your Enemyltä pudotettu Studies in Paralysis aiheuttaa nikottelua. Nyt mukana on myös Masses Against the Classes, jonka alkuperäistä poissaoloa eivät taida edes bändin jäsenet osata selittää.

Kolmen cd:n versiolle on ympätty mukaan myös eri tuottajien versioita parista biisistä, Know Your Enemylle päätyneet laulut jotka eivät olleet kahden levyn hahmotelmassa, singlejen b-puolet sekä levyllinen demoja. Solidarityn ja Door to the Riverin varsinaisten albumien loppuun olisi kuitenkin kannattanut jättää vaikkapa 20 sekunnin hiljaisuus, joka korostaisi siirtymää bonusraitoihin. Puutteistaan huolimatta Solidarity ja Door to the River ovat kuin avain yli 20 vuotta lukossa olleeseen aarrearkkuun. Bändin ilmaisuvoima ei sittenkään ollut tyrehtynyt, Manicsit olivat vain sekaisin ja tekivät typeriä ratkaisuja.

Yhtye toteutti kahden erityylisen levyn ideansa erittäin onnistuneesti yli 10 vuotta myöhemmin, kun seesteinen Rewind the Film ja krautrock-henkinen Futurology näkivät päivänvalon alle 10 kuukauden sisällä toisistaan. Mutta se on kokonaan toinen tarina.