Kivireki: Mulla ei ollut parempaa sanottavaa

Komitea

Akustista stoneria ja rupuista alkubluesia soittava Kivireki on tyystin oman soppensa musiikin ihmemaasta löytänyt orkesteri. Vahvistimensa Aurajokeen vuonna 2018 viskannut yhtye kutsuu tyyliään tätä nykyä blackgrassiksi, mikä on terminä yhtä kuvaava kuin arvion ensimmäisen rivinkin pohdinnat. Akustisuus on se juttu, rosoisuus puolestaan mausteisuuden tae ja mitä vokaaleihin tulee – huutoakin on lopulta niin monenlaista.

Ensimmäinen pitkäsoitto on aina herkkä hetki ja tärkeä asia, eikä se ole tässä tapauksessa mikään demojen ja sinkkujen kaatopaikka. Tai ainakaan tietääkseni biisejä ei ole juuri aiemmin julkaistu. Toki ankkurina purtta kohti kivistä pohjaa kiskova Pukki palaa -sinkku kuultiin jo viime jouluna, mutta juurihan tuo seuraavakin kuusijuhla on taas niskassa. Istutaan siis alas, löyhennetään paidankaulusta, avataan mahdollinen sihijuoma ja annetaan mennä.

Kolmetoista raitaa tällaista paukutusta on jo fyysisestikin melko vaativa kokemus, etenkin kun Tuoli viskoo jo kolmantena raitana eritteitä mielen palatsin seinille. Hiukan myöhemmin Tulin tänne panemaan saa irvistämään ja hätistämään perheen pienempiä pois jaloista, kun ruma sana sanotaan niin kuin se on. Viimeistään silloin kun biisin nimi on Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas, annetaan satunnaiselle kriitikolle tiiliskivi kouraan.

Okei, huumori on absurdia, irvokasta, sysimustaa ja ruosteista, mutta kun rasvaisempien heittojen ohitse pääsee, huomaa pohjan olevan yllättävänkin syvällä. Ja tuon voi/saa ymmärtää useammalla eri tavalla. Lyriikoissa haetaan shokkiarvoja, sitä en kiistä, mutta läheskään kaikki ei perustu lopulta vain halpaan shokeeraukseen ja rasvan roiskeisiin. Ironiassa, mustassa huumorissa ja erityyppisessä sarkasmissa kuulijasta tehdään kuningas, tuomari ja hovimestari. On täysin itsestä riippuvainen asia, missä määrin ronskeja osuuksia sisältävistä tarinoista provosoituu tai huvittuu – jotain ne tulevat taatusti tekemään korvien välissä.

Musiikin puolella tuttu akustinen stoner ja runkoon asti vesurilla karsittu blues värittyvät enemmän ja vähemmän suomalaisugrilaisilla lisukkeilla. Tanssimusiikin puolelle aitaa voidaan loikkia ilman pienintäkään pistoa rinnassa, kaiken palvellessa yhteistä tavoitetta, eikä nytkään tarvitse edes tinkiä periaattesta. Tai sitten bändi on vain antanut palaa ja naurun raikaa, ei niistä turkulaisista koskaan tiedä.

Esikoisalbumista jää tikkuja käsiin ja tahroja muuallekin kuin paperille, enkä ihan täysin ymmärrä pienjulkaisujen parhaiden palojen kylmäveristä rannalle jättämistä. Yksi selitys on tietysti se, että materiaalia on huru mykke ja näin saadaan maksimaalinen määrä siivuja ikuistettua tulevia polvia varten. Mutta toinen yhtä kova fakta on se, että tähän mennessä kuullun parhaista olisi saanut kasaan pirunmoisen albumin.