Jesters of Destiny: Distorting Everything

Ektro Records

Jesters of Destiny on Los Angelesista kotoisin oleva yhtye, jonka historia ulottuu aina vuoteen 1984 asti. Tuolloin vokalisti/basisti Bruce Duff ja kitaristi Ray Violet pistivät kasaan uuden bändin, jonka psykedeelisiä vivahteita tihkunut Fun at the Funeral -debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1986. Yhtye oli kuitenkin aikaansa edessä tai jäljessä, eikä näin juureva materiaali uponnut kasarin kireinä diskanttiaikoina isompiin massoihin.

Paluuta saatiin odottaa aina vuoteen 2014 asti, minkä jälkeen koettiin ensin vanhan pitkäsoiton digitaalinen julkaisu sekä sitä seurannut uusi The Sorrows That Refuse to Drown -albumi. Puuhamiehenä ja organisaattorina näissä kohdin toimi mm. Circle-yhteyksistä tunnettu Jussi Lehtisalo, jonka Ektro-yhtiöstä löytyi amerikkalaisille samalla luontevasti uusi koti.

Viisi vuotta myöhemmin on koittanut toisen modernien aikojen pitkäsoiton aika, tosin Distorting Everything ei kuulosta kovinkaan modernilta. Ainakaan jos modernin mieltää tämän päivän aallonharjalla keikkuvien vaikutteiden kollaasiksi. Duff ja Violet ovat kirjoittaneet kahdeksan uutta raitaa, joiden sijoittaminen lineaariselle aikajanalle tuottaa ongelmia. 60-luvun lopun happoisuus, 70-luvun jytäävä heavy, 90-luvun angstinen kitararock ja tietysti vielä päälle ripaus uuden vuosituhannen äänimaisemointia. Siinähän sitä riittää analysoitavaa, nautittavaa ja sulateltavaa, etenkin kun pullan rusinat ovat lähes luumun kokoisia.

Superhappoinen sinkkuraita Your Lord Good God svengaa heavy rockin alkulähteillä, ollen Black Sabbathia notkeampi ja Mountainia sumuisempi. Avaukseksi sijoitettu toinen sinkku, eli Heavy, Kickin’ A, on puolestaan rockimpi, röyhkeämpi ja takovampi numero, jolla Led Zeppelinin ja AC/DC:n outo liitto toimii vähemmän usvaisessa maisemassa. Kiihkeästä soitosta voi löytää alkuvoimaa, ylivoimaa ja yliluonnollista vetovoimaa, joka ei tosin kuki muilla raidoilla yhtä rikkaana.

Anna Bella jyrisee myös mukavasti ja New Black Pants osaa hypätä western-hepan selkään, mutta soundien sotkuisuus ja tunkkaisuus eivät oikein tee oikeutta millekään osa-alueelle. Liian savuista, eikä kuitenkaan riittävän friikkiä. Hmm, psykedelia on totta tosiaan syvä, monimutkainen ja hankala trippi kaltaiselleni koltiaiselle, jolta puuttuu ns. ensikäden kokemus aiheista.

Distorting Everything on erilainen albumikokonaisuus, jonka kyytiin kapuaminen vaatii aivan omanlaistaan asennetta ja fiilistä. Vanhanaikaiseksi rakkauslauluksi tituleerattu ankkuriraita Atrocity Queen toimikoon viimeisenä todistajanani, sillä suuruudenhullu rock-eepos on mitä selvimmin jälleen vuosikymmeniä aikaansa jäljessä – tai edellä.