Tuohimaa: III

Go Music

Melankolista oulurockia esittävä Tuohimaa luottaa tällä erää roomalaiseen numerointiin, mutta kolmannen pitkäsoiton juuret ovat syvällä pohjoisissa mullissa. Taannoin ilmestynyt kolmen biisin mittainen 3 esitteli jo albumin tärkeitä tukijalkoja, jotka edustavatkin kiekon terävää ja syvää päätyä.

Melankolia on iso m-sana, joka leimaa käytännöllisesti katsoen koko levyä. Taustalla lienee monenlaista sydänsurua, joka on miltei murtanut miehen – mutta vain miltei. Älä lähde pelkää yksinäisyyden harmautta, mutta biisissä on kuitenkin selvää toiveikkuutta, voimaakin. Kertoja ymmärtää tilanteensa ja asemansa, eikä menneeseen tuijottaminen auta ketään, kun kaikki opittava siltä suunnalta on jo opittu.

Samaa puoliuhmakasta energisyyttä hehkuu myös Kaukana täältä, jota leimaa niin ikään usko omaan voimaan, vaikka hankalaa saattaakin juuri nyt olla. Mollista se pienikin tarvittaessa ponnistaa, vaikka musta tahtookin yhä maalata taulut umpeen. Kertoja sijoitetaan siis usein hankalaan paikkaan ja kovaan puristukseen, mutta vastusten alla ei murruta koskaan täysin. Silkka asenne ansaitsee jo hatunnoston.

Pientä helpotusta kurimukseen antaa myös rautalangan kanssa silmäniskuja vaihteleva Monta unelmaa, joka uskaltautuu lähemmäs iskelmärockin kavalia maita. Eikä kiekon sulkeva Sattunut syntymään ainakaan nosta käsiä pystyyn juurevan heavy/hardrockin raikuessa nimenomaan rock edellä. Tässä ollaan ja tästä jatketaan, tuntuu niin biisi kuin tarkemmin ajateltuna koko levykin toteavan.

Tuohimaa osaa luoda vaarallisen tarttuvia melodioita, joita ymmärretään myös tehostaa osuvilla kertseillä, säkeistöjen kierroilla ja tarkoin valituilla soundeilla. Melankolista hard rockia, alakulometallia kevyemmästä päästä ja pohjoista kaihoa, mutta mukana on myös ”Suo, kuokka ja Jussi” -tyyppistä periksiantamattomuutta. Jopa tragediaa enteilevä Tulva jättää oven auki onnen maille, kunhan ei vain luovuteta. Ja kuka sen tietää: ehkäpä tästä kaikesta tulee vielä parempaa.