Litku Klemetti: Asiatonta oleskelua

Is This Art!

Taas uusi Litku-albumi? Tahti on kieltämättä ollut tällä pajalla ja saralla kiivas, sillä seitsemäs albumi kuuteen vuoteen on melkoista julkaisuilotulitusta. Eivätkä kaikki sinkuillakaan kuullut biisit ole mahtuneet pitkäsoitoille, joten huoli tarpeettomankin kovasta työtahdista on aiheellinen.

Tämä on kuitenkin vain yksi kulma asioihin, koska saatesanojen mukaan Asiatonta oleskelua -albumia on työstetty peräti neljä vuotta. Eli materiaalia on valmisteltu ja pyöritelty Litku-mittareilla tarkasteltuna poikkeuksellisen pitkään ja hartaasti. Ja käytetty aika kuuluu kiistatta vahvana kokonaisuutena, niin teemojen kuin musiikinkin puolella.

Musiikillisesti kiekko on samaan aikaan uutta ja vanhaa, tuttua ja turvallista, jossa toimiville palasille on rohjettu löytää jälleenkäyttöä. Ja hyvällä maulla tietysti. Mukana on myös aiempaa suorempia tekstejä, joissa ongelmia ja kipukohtia kartoitetaan rohkeudella. Soundillisesti Klemetti siirtyy klassisemmaksi mielletyn poprockin puolelle, kuulostaen alusta saakka omalta itseltään. Tämä on positiivinen tekijä, etenkin nyt.

Vaikutteille on oltu alttiita tietoisesti ja uskaltaisin väittää osan biiseistä soundaavan mm. 70-luvun lopun Bowielle, iskelmää edeltäneelle Jukka Kuoppamäelle, sekä sielunsa kanssa vaikeita vuoropuheluita koko elämänsä käyneelle Baddingille. Kirjo on samaan aikaan niukka ja suorastaan huumaavan lavea, bändisoundin orgaaninen polte tuntuu iholla, ja ne tekstit. Ne tekstit, totta tosiaan, niiden maailmasta voisin puhua tunteja tuntien perään.

Saatekirjeessä korostetaan kuinka tuore kiekko on bändilevy, mutta myös Litku-hahmon takana olevan Sanna Klemettin äänellä kerrottu kokonaisuus. Teksteissä mennään usein kauas taaksepäin, nuoruuden kipeisiin ja kepeisiin päiviin, jolloin tapahtui paljon – liikaakin. Miten voit nukkua? ja Läpi Helsingin yön edustavat suorinta sielunpurkua, joita kuunnellessa tulee miltei syyllinen olo. En minä halunnut päästä näin lähelle Litkua, tai Sannaa, en tykkää tositelkusta tai lööpeistä. Ihan oikeasti. Seiskakin jää parturissa ja terkkarissa selailematta, mutta kai meillä kaikilla on luurankoja komeroissamme.

Onneksi kiekolla on myös vauhdikkaampi puolensa ja matkan sulkeva Soita, Sanna! katoaa länteen rock’n’rollin pölypilven todistaessa tapahtuneen ja paremman huomisen sarastuksen – tai edes lupauksen moisesta. Tähtijengin tymäkässä rokkailussa saattaa olla ironiaa liukasteena, mutta ainakin sinkkuraita En elä on vähintäänkin mallikas brucespringsteenistely räiskyvine kohotussoundeineen. Lainattu on, mutta parhailta kannattaakin lainata, niin on aina tehty. Onneksi tuli taas uusi Litku-albumi.