Skid Row: The Gang’s All Here

Ear Music

Hard rockin legendaksi luokiteltava Skid Row on yhtyeitä, joiden tarinasta draama ei ole vuosien saatossa loppunut kesken. Vokalistin tontti on ollut tuulinen, sillä niin legendaarisen kokoonpanon Sebastian Back kuin myöhempienkin vuosien ZP Theart ovat olleet melkoisia tekijämiehiä, niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin. Välirikot ovat olleet näyttäviä, keltaisen lehdistön heitellessä lööppejä ja kärrynpyöriä.

En sukella syvemmäs suuriin kulissien takana ja edessä tapahtuneisiin vääntöihin, joita on vuosien saatossa käyty, mutta sanotaanko vaikka näin: tuore vokalisti Erik Grönwall on kovan testin edessä. Entinen H.E.A.T.-mies ja New Horizon -projektin power metal -kultakurkku ei ole koskaan aiemmin ollut näin valtavassa koneistossa, jonka tarkoitus on nostaa takavuosien jätti takaisin jaloilleen. The Gang’s All Here on ensimmäinen Skid Row -pitkäsoitto 16 vuoteen, joten odotukset ovat sanalla sanoen kolossaaliset.

Avausraita Hell Or High Water on sanalla sanoen täydellinen kiekon avaaja. Tiukka, rankka, tarttuva ja melodinen menoraita edustaa sitä Skid Row’ta, joka nousi nälkäisenä huipulle 80-luvun lopussa ja 90-luvun haastavassa alussa. Heti perään kajahtava ykkössinkku The Gang’s All Here pistää kaksi naksahdusta boogaavammat bootsit jalkaan, tuoden kovuuteen mukaan svengin, leikkisyydenkin. Kertosäkeessä kaikki luukut pamautetaan sepposen selälleen ja tismalleen tätä herkkua suurin osa faneista oikeasti odottikin.

Niin ikään sinkuksi nostettu Time Bomb ui syvemmällä tummassa soundissa, bassolinjan noustessa pintaan ja iskujen muuttuessa raskaammiksi – kunnes kertsissä on jälleen aika tiputtaa melodiapommit niskaan. Grönwall vetää osuutensa uskomattomalla voimalla, eikä bändin kitaristikaksikko Dave ”The Snake” Sabo & Rachel Bolan ole ainakaan menettänyt kynsiään vuosien saatossa. Ennemminkin kuusikielisten terä on parhaimmillaan sitten edellisten kunnianpäivien, mikä ei ole silkkaa soundilumetta.

Kaikki on siis periaatteessa kohdillaan, eikä vaativakaan fani voine toivoa yhtyeeltä tätä jykevämpää paluuta – mutta missä on se lopullinen isku? Se viimeinen niitti, tai kaksi, jotka nostaisivat levyn hyvästä erinomaiseksi? Mielestäni näistä biiseistä ei löydy seuraavaa megakappaletta, vaikka tolpat jo kolisevatkin.