Juhlat: Näättekö tekin tätä unta?

Isolla Music

Persoonallista ja monivivahteista poprockia soittava Juhlat vakuutti allekirjoittaneen alkuvuodesta, kun Leipzig / Metsäneläin -tuplasinkku osui kohdalleni. Kuinka ollakaan kumpikaan mainioista biiseistä ei ole mahtunut mukaan debyyttialbumille, jonka kymmenen numeroa pistävät termit sekaisin.

Pop, poprock, rock, indie, laulaja/lauluntekijä, folk – nuo nyt ovat vain haparoiden kuvaavia sanoja, mutta niiden väleihin jäävillä laajoilla alueilla pitkäsoiton raidat kukin tavoillaan kirmaavat. Oikeastaan kattaus on ehyttä albumikokonaisuutta mietittäessä tarpeettomankin lavea, mutta Juhlat-yhtyeen kohdalla enemmän taitaa joskus vain olla enemmän.

Sävellykset polveilevat ja sovitukset onnistuvat toistuvasti välttämään ’tutuimmat reitit’, vaikka kaikki on periaatteessa tutun tuntuista. Entä jos en itkekään on yhtäältä suoraa poprockia, toisaalta taas lähemmäs progerockia osuvaa kurvailua, mutta yhtye osaa käyttää säästöliekkiä. Näin biisien alkuideoita ei räjäytetä osasiin, vaan jokainen numero on tavoillaan hurjan intiimi, jopa päiväkirjamainen.

Kurvit ovat lyhyitä, nopeita ja nokkelia, mikä tekee musiikista ainutlaatuista ja teksteistä sitäkin puhuttelevampia. Herkille hetkille annetaan oma tilansa, samoin suoremmalle kaahailulle ja rohkeamman bilevaihteen kokeilulle. Yhtye ansaitseekin toistuvasti kiitosta sovituksista, jotka eivät oio, mutta eivät myöskään pyri itsetarkoitukselliseen ylinäppäryyteen. Linja on ohut, kädet herkkinä ja mielestäni onnistumisprosentti on debyyttialbumiksi kiitettävää luokkaa. Haastavuus ja viihdyttävyys ovat löytäneet kauniin tasapainon toisistaan.

Lyriikoissa kartoitetaan samalla rohkeudella syviä tunteita, melankolisia hetkiä, elon solmukohtia. Tulikuuma kaupunki piirtää tarkkaa kuvaa ratkaisevista hetkistä, suurista oivalluksista ja uusien aikojen uusista rajoista. Kertoja on useimmiten muutosten murroksissa, läheisyyden ja kaipuun sekoittaessa aikalinjoja. Mikä on ollut, mikä olisi voinut olla, ja kuinka tämä hetki ei olekaan se oikea – vai onko?

Mitä mä oon miettiny ja Helminauha puhuttelevat taatusti muitakin, sillä kukapa meistä ei olisi polttanut siipiään taivaista vanhimmalla, jonka auringosta jokainen haluaisi kuitenkin nauttia edes lyhyen hetken. Meidän piti pitää yhtä saattaa mennä paljaaksi jätettynä kivunkuvauksena jo liiankin pitkälle, mutta yhtä kaikki tunne on vahva, hetki on todella läsnä ja tässä.

Kaikki sanat ja suurimman osan sävellystyöstä tehnyt Oona Laine onkin melkoinen kynäilijä, joka osaa pitää välittömyyden tunteen pinnassa tilanteessa kuin tilanteessa. Ja onneksi jo edellä kehuttu Tulikuuma kaupunki osaa vain nauttia persikkaviinistä, täyttäen lasin uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, poprockin soidessa upean täyteläisenä.