Katumankeli: Katumankeli

Nemolevyt

Katumankeli on nimennyt esikoisalbuminsa itsensä mukaan, joten valittuun nimeen ollaan selvästi mitä tyytyväisimpiä. Eikä trion musiikki kaulitse raskaudellaan satunnaista kuulijaa, vaan pehmoisen kitarapopin kaksi vankkaa tukijalkaa ovat kitara ja laulu. Eikä tässä nyt karjuta pää punaisena, tai kiskota kitarasta sankarisooloja huimassa haara-asennossa, vaan tarkoituksen niin vaatiessa otetaan käyttöön vaikka bossa nova -rytmit.

Hän hieno kitakuono onkin päivänpaisteinen jolkuttelu latinovibojen äärellä, soundimaiseman pysyessä jopa nyt minimalistisen ohuena ja kirkkaana. Katumankelin kymmenen raitaa voitaisiinkin vetää mies & kitara -tyyliin vaikka olohuoneessa, mikä on mahdollisesti tapahtunutkin jossain vaiheessa. Näin suora laulaja/lauluntekijä -materiaali on tietysti paljasta kuulijoille, huomion keskittyessä teksteihin ja kauniisti sanottuna harvoihin rakennelmiin. Ytimen on oltava mankelissa kohdillaan, ettei tule ryppyjä.

En väitä äänessä olevan uuden Nartun, Karjalaisen tai koti-Santanan, mutta on näissä biiseissä kuitenkin kummasti ideaa. Ehkäpä popimpi Peitsamo olisi tietyin varauksin osuva vertaus, tai pienen sisäisen poikansa uudelleenlöytänyt Samuli Putro, josta on pyyhitty hennosti pois tarpeeton negatiivisuus? Niin tai näin, herttainen matalateknisyys on avain tämän talon useimpiin oviin, joiden taakse kannattaa kurkistella.

Katumankeli on nimeään kevyempi kokemus, jolle keveys alkaa tosin olemaan ainakin allekirjoittaneen mielestä jo puolittainen uhka. Ideoita tuntuu pulppuavan kelpo vauhtia, mutta jalostustyö voisi joko hioa biisejä enemmän, tai jättää vaihtoehtoisesti enemmän tikkuja. Nyt tahtoo sohvalla yllättää uni biisejä kuunnellessa.