STINAKO: Ghostina

Soliti

STINAKO, eli Stina Koistinen yhtyeineen, pysäytti allekirjoittaneen musiikkinsa voimalla vajaa kolme vuotta sitten. Tuolloin ilmestynyt Ikuisuus-pitkäsoitto osui näet ’jotain muuta’ -sektoriin ja voimalla. Modernin folkpopin vaikeasti määriteltävillä reunaseuduilla kysymyksiään esittänyt levy rakentui pitkälti kovia kokeneen mökkipianon ja sydänverellä esitettyjen vokaalien yhteisvoimaan, sekä toisinaan myös vastavoimaisuuteen.

Sitten debyyttialbumin maailma otti ja pysähtyi, kaikki tuntemamme mullistui, muuntui, päivittyi, ehkä joiltain osin jopa jalostui – mutta vain joiltain ja harvoilta. En tiedä syitä, seurauksia ja ketjureaktioita Ghostinan takaa, mutta epävarmuus ja oman tien etsiminen kuuluu myös tällä levyllä, joka nojaa edeltäjäänsä laveampaan soitin- ja soundiarsenaaliin. Ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Pelasta mut flirttailee jopa jumputtavan tanssimusiikin kanssa, mutta Ghostina on kaikkea muuta kuin simppeli poplevy.

Em. sinkku erottuukin joukosta kuin keskelle miljoonakaupunkia istutettu Pääsiäissaarten kivipää, edustaen vai sen yhtä ääripäätä. Toiseksi sinkuksi on valittu eteerisen katebushmainen Täyden kuun aikaan, joka on runoileva balladi ja viehättävän seesteinen tunnelmapala. Muut kappaleet sijoittuvat pitkälti näiden kahden ääripään väliin, tosin mitään suoria linjoja pisteiden väliin on turha piirrellä, sillä moiseen kaiken materiaalin kirjoittanut Koistinen on aivan liian kunnianhimoinen.

Tämä ei ole vain musiikkia, vaan nyt kuljetaan syvemmälle, kauemmas ja rohkeammin, kaikenlaisen negatiivisen elitistisyyden loistaessa kuitenkin poissaolollaan. Murroksissa elävä Koistinen avaa sydäntään, sieluaan ja sanojaan niin voimallisesti, että hiljaakin lauletut osuudet todella tuntuvat. Eikä suuria äänivalleja juuri tarvita, sillä nuotit sinkoutuvat suoraan sydämestä ja saavuttavat puhdistavan valonnopeuden lähes välittömästi. Pop on vain kapea sana, mutta sen modernein ja koskettavin laita lienee musiikin tyylillinen koti.

Kate Bushin maininta on oikeutettua, sillä oman alansa pioneerin vaikutus on mielestäni siunaus. Levyn sivujuonteet tahtovat vain karata vieläkin kauemmas, mikä tekee kuuntelutilanteesta vaativamman. Tätä kiekkoa kun ei sujauteta vaan taakse soimaan, vaan sille pitää antaa aikaa, huomiota, rakkauttakin. Ankkuriraita Ghostina on kaksiosainen popihme, jonka jälkimmäinen puoli silaa kaiken lämmöllä ja rakkaudella, aivan kuin hyvästelläkseen satunnaisen kuulijan.

Ghostina on tavallaan matka ongelmien halki kohti parempaa huomista, jonka minuuteissa ja sekunneissa käsitellään kirvelevän henkilökohtaisia asioita. Eikä mitään sanota silti ns. suoraan, moinen ei ole tarpeen. Teemat ja sanomatta jääneet sanat kertovat riittämiin, eivätkä kuitenkaan sulje mitään pois.