Jussi Reijonen: Three Seconds – Kolme toista

Challenge

Amsterdamissa tätä nykyä asuva Jussi Reijonen on saatesanoja lainatakseni kitaristi, oudinsoittaja ja säveltäjä. Nimikkeiden järjestys ei siis varsinaisesti korosta Reijosen sävellystyötä, vaan ennemminkin hänen kyvykkyyttään kielisoitinten parissa. Rautaisen ammattisoittajan Un-debyyttialbumi ilmestyi yhdeksän vuotta sitten, mutta toisen pitkäsoiton synty otti todella aikansa. Hidas prosessi vaati tekijältäänkin kasvua, kehittymistä sekä oman sielun syvyyksien tutkiskelua.

Three Seconds – Kolme toista on ihan hauska sanaleikki. Se on myös instrumentaalialbumi, jonka viisi sävellystä on laskettavissa maailmanmusiikin lavean kuvauksen sisään. Suomalaiset ja pohjoiset partikkelit ovat vähemmistössä, sillä soundista voi ennemminkin aistia amerikkalaisen jazzin sykkeen, eksoottisen aasialaisuuden, alkuvoimaisen afrikkalaisuuden ja monikulttuurisuuden rikkaat sounditilkkutäkit. Tämän kaiken muodostamasta uuden ajan uudesta musiikista on lohkottu kappaleita, joiden alut ja loput tuntuvat katoavan äänten virtaan.

Levyn kirjo on siis rikas, omaan makuuni tarpeettomankin lavea, enkä ehkä siksi ole saanut kiekosta oikein otetta. Yksi numero kyllä ilahduttaa ja toinen osoittaa selvästi omaan suuntaansa, mutta mikä on punainen lanka? Yrittääkö Reijonen mahduttaa liikaa materiaalia liian pieneen tilaan, olisiko albumin sijaan pitänyt julkaista pari EP-levyä, tai peräti sarja sinkkuja?

Olen lievästi hukassa tämän albumin kanssa, sillä pidän kyllä raidoista erillään ja Reijosen sävellystyö on sanalla sanoen uniikkia. Sovituksissa hankkiudutaan toistuvasti aidan korkeimman kohdan kohdille, eikä sen eteen jäädä vain seisoskelemaan. Kuulijaa ei päästetä soundienkaan puolella helpolla – omaksuttavaa todella riittää, mikä vain sotkee pasmoja entisestään.

Harvemmin tulee olo, etten vain ymmärrä tekijän täyttä tarkoitusta musiikin takaa, mutta tässä taitaa olla sellainen tilanne. Kolme tähteä voisi olla muissa tilanteissa kaksi tai neljä, yhden herkun ollessa toisen myrkkyä. Reijonen tekee asiat tavallaan ja keinoillaan, mistä nostan ehdottomasti hattua tässä useimmiten tarpeettomankin tasapäisessä maailmassa.

Nostan lopuksi esiin värien räjähdykseltä tuntuvan lähi-itämäisen Verson, sekä alkuvoimaisen The Veilin, joiden parissa viihdyn parhaiten. Kiehtova levy yhtä kaikki, ja se ansaitsisi ehdottomasti seuraajia nopeammassa tahdissa.