Mikko Sarvanne Garden: Heräämisen valkea myrsky

Omakustanne

Mikko Sarvanne Garden on säveltäjä/monitaitaja Mikko Sarvanteen ympärille kasvanut kokoonpano, jonka debyyttialbumi perustuu runoilija Erkka Filanderin samannimiseen runoteokseen. Kirjoitetut sanat ovat siirtyneet siis musiikiksi, jota lienee helpointa kutsua kokeelliseksi taiteeksi.

Kirsikka-nimisenä ja hieman albumiversiota lyhyempänä sinkkuna julkaistu Kämmenelle kirsikaksi tiivistynyt yö osuu jonnekin modernin jazzin ja elokuvamaisen äänitaiteen tietämille. Yli kahdeksan minuutin mitta sallii eri osien voimakkaan vaihtelun, ilman teosmaisuuden tarpeetonta säröilyä. Tietysti osia erotellaan niin tällä kuin muillakin raidoilla toisistaan toisinaan yllättävinkin kääntein, mutta se on samalla osa teoksen henkeä. Kovimmillaankin yhtye on kuitenkin hellä ja rakastava materiaalia kohden, joka on selvästi syntynyt valtaisasta rakkaudesta ja voimasta.

Kuinka siis kuunnella näin teosmaista työtä? Itse valitsin vain äänet, enkä tutustunut itse runoteokseen. Enkä aluksi halunnut edes tietää raitojen nimiä, vaan kuuntelin teoksen kerran toisensa jälkeen läpi mielikuvia hiljalleen muistiin kirjoittaen. Eipä niistäkään nuoteista sitten paljon apua ollut, kun pyrin kuvaamaan musiikkiteatteriamaista kokemusta, jossa taide-elokuvien elementit, hiljaisuuden kanssa kaveeraavat pitkät suvantovaiheet ja lyhyet ääniräjähdykset vuorottelevat. Toisinaan sanat eivät riitä musiikille, ja toisin päin. Ainakaan allekirjoittaneella.

Teos on melankolinen, tunnelmiltaan aamu-usvainen ja pitkiä, luotaavia ulokkeitaan hitaasti ojenteleva. Vokaalit ovat useimmiten lähes sanatonta kommunikaatiota, kuoromaista matte-maalausta, jonka tarkoitus on toimia vain yhtenä osasena valtaisassa kokonaisuudessa. Elektronisten ja orgaanisten äänten rajat haipuvat samaiseen usvaan, kuten myös vaimeiden rytmi- ja lyömäsoitinten osuudet.

Kaiken kietova tunnelma on kuitenkin mielestäni positiivinen, toiveikaskin, aivan kuin astelisit sakeimmassa sumussa upeimmassa puutarhassa. Et koskaan tiedä, mitä harmaudesta seuraavaksi paljastuu, mutta voit olettaa sen olevan jotain upeaa ja puhuttelevaa. Osa yllätyksistä voi säikäyttää hetkeksi, toiset muuntuvat mielen silmien kautta ties miksi, mutta kaikki on lopulta yhtä suurta kokonaisuutta. Teoksen valtavuutta on vaikea täysin sisäistää, ja silti – tai kenties juuri sen ansiosta – musiikin äärellä viihtyy ja haluaa kuulla lisää.

Ehkäpä loppuun on vain parempi lainata kansivihon sisälle kirjatut rivit:

”Nyt olen hiljainen kuin metsä.
Ääneni ovat sinun askeleesi lehdillä,
kaikki hiljaisuus samaa tasaista läsnäoloa”