Bill Evans & Robben Ford: Common Ground

Ear Music

Common Ground on neljän muusikon yhteinen projekti, tosin vain kahden nimet on kirjoitettu isommalla fontilla. Tämä ei mitenkään vähennä kahden muun kannessa mainitun herran saavutuksia, mutta kaikki materiaali on kärkikaksikon kynistä, samoin kuin oletettavasti instrumentaalialbumin linjaus. Common Ground kun sijoittuu jonnekin fuusiojazzin, progerockin, bluesin ja monien muiden naapurigenrejen yhteiselle vapaalle vyöhykkeelle.

Pienenä kertauksena mainittakoon niille joille otsikon ensimmäinen nimi ei ole tuttu, että Bill Evans on maailmankuulu saksofonisti, joka 80-luvun alussa oli mukana itsensä Miles Davisin bändissä useamman vuoden ajan. Tuon lisäksi jazzin, fuusiojazzin ja juurekkaamman musiikin kanssa mainiosti viihtyvä Evans on vuosien saatossa tehnyt yhteistyötä huiman ja nimekkään joukon kanssa.

Albumin tuottamisestakin vastannut Robben Ford on puolestaan armoitettu blueskitaristi, jonka ura käynnistyi jo 60-luvun lopulla. Bluesin, jazzin ja rockin eri muotojen kanssa uutterasti työskentelevä Ford onkin niitä yhdysvaltalaisen musiikkikentän tekijöitä, jotka ovat tehneet yhteistyötä tavalla tai toisella oikeastaan kaikkien isompien alan nimien kanssa.

Basisti Darryl Jones on ollut The Rolling Stones -nimisen nuoriso-orkesterin kiertuejäsen jo vuodesta 1994 saakka ja ’nuorimies’ Keith Carlock on soittanut rumpuja mm. Toton, Stingin ja Steely Danin vahvuuksissa. Hartioita riittää näin ollen jokaisella tontilla.

Kaiken tämän pohjustuksen ja nimien tiputtelun jälkeen itse tuote ei kuitenkaan häpeä minkään edellä mainitun varjossa, sillä lähemmäs tunnin mittainen Common Ground on juuri sitä mitä sen olettaisikin olevan. Albumi on tavallaan silta jazzista rockin puolelle, sekä bluesista modernimpaan progeen. Genret ovat jo alkujaankin naapureita keskenään, eivätkä soittajat ole ensimmäistä kertaa harppomassa näiden aitojen yli, päälle ja ympärille.

Studiossa onkin pidetty selvästi paineet matalina ja mieli korkealla, mikä kuuluu myös yhteissoitosta. Sähkökitara soi sielukkaasti ja saksofoni tulkitsee tuntoja koko spektrillä, minkä lisäksi Max Mutzke toimii vierailevana vokalistina Common Ground -raidalla. Nimibiisin viestiä ei voikaan vahvistaa ja korostaa liiaksi, sillä yhteisten arvojen löytäminen voi olla ainoa keino välttää kivuliaita konflikteja.

Mainiosti käynnistyvän levyn jälkimmäisellä puoliskolla progeisuuspitoisuudet kasvavat ja vasta ankkuriraita The Little Boxer ravistelee ympärille kuin varkain kasvaneita muureja. Tämäkin kappale kärsii tosin lievästä ylimittaisuudesta, eikä se sovi muutenkaan sulkemaan energisesti startannutta levyä. EP-mitassa jälki olisi ollut tappavaa, mutta löytyy albumilta riittämiin nautiskeltavaa näinkin.