Urhosson: ARPS

Pocket Echoes

Yllätyin itsekin huomatessani, että tämähän on jo Urhossonin kolmas pitkäsoiton mitat täyttävä julkaisu kuluvan vuoden puolella. Eli instrumentaalielektron rautaa taotaan pajalla oikein kunnolla ja se on todella kuuma, tosin sellaisella viileän tyylikkäällä ja seesteisellä tavalla, mikä on Urhossonin yhden hengen projektille tunnusomaista.

Kahdentoista raidan ja hieman alle tunnin mittainen ARPS on arpeggioiden, eli murtosointujen, rytmisempää juhlaa. Aiempien pitkäsoittojen ambientmaisemmat äänimaisemat ovatkin saaneet tehdä tilaa biittivetoisemmalle materiaalille, mikä ei mielestäni aina ole materiaalin kannalta kaikkein hyödyllisin mahdollinen lähestymistapa. Toisaalta ARPS on tämän ansiosta/takia toisinaan hyvinkin teosmainen kokonaisuus, joka jyskyttää eteenpäin rytmikkäillä raiteillaan ja sulkee ahkerasti aloittamiaan kaaria eheiksi ympyröiksi. Elementit toistuvat, heijastavat toisiaan ja tavallaan keskustelevatkin, jos niin haluaa kokea.

Teknohtava ja hiukan dubahtavakin Virgil on mainio numero ja peräti kahdeksan minuutin mittaan venytetty Argae ottaa ainakin kaikki tehot irti moderneista soundeistaan ja nerokkaan simppeleistä kuvioistaan. Rahdun alle viiden minuutin keskimitta raidoilla tekee kokonaisuudesta tietyllä tavalla hidasliikkeisen, raskaankin, etenkin kun ambientin keveyden tilalle on saatu tuhdimpaa rytmiä. Ei tässä kuitenkaan missään jytäbileissä olla, vaan ARPS soutaa hitain, päättäväisin ja harkituin vedoin.

ARPS on uudenlainen linjanavaus, jonka ero etenkin keväiseen Homageen on huima. Elokuvamaisuus sai tuolloin jopa äänitaidemaisia muotoja, johon verrattuna uusi levy on ennemminkin joukko samansukuisia raitoja.