Maija Vilkkumaa: 1973

Kaiku

Vuodet ovat vain numeroita, tavataan sanoa, mutta ei se aina ihan niinkään ole. Maija Vilkkumaa syntyi vuonna 1973, eli ensi vuonna ansioituneen poprockartistin mittariin napsahtaa puoli vuosisataa. Tätä nykyä se ei ole enää niin paljoa, ja on silti. Etenkin jos olet rokkia soittava nainen 20-luvun Suomessa.

Mitä Vilkkumaa siis tekee uudella levyllään? Hän katsoo kiistatta taaksepäin ja summaa elämänsä tarinan Äidinmaa-raidalla, joka on samalla ainoa yli neljän minuutin mittainen siivu. Nopeus ja kiteytys ovatkin tällä erää taas valttia, eikä rock’n’rollin aika ole suinkaan ohi, kuten hittipotentiaalinen Betty Draper osoittaa stadionsoundillaan. Itse asiassa Vilkkumaa kuulostaa vuonna 2022 juurikin tältä ajalta, ehkäpä hivenen huomiseltakin, ja silti täysin itseltään. Vanheneminen voi olla myös omien vahvuuksiensa löytämistä ja niiden suomien mahdollisuuksien perustavanlaatuista oivaltamista.

Aika virtaa eteenpäin ja 1973 osaa asettua sen laineille, löytäen arvokkaita palasia sieltä täältä matkan varrelta. Kids of 88 lainailee rakentavasti Madonnaa, joka ei niin ikään suostu vain vanhenemaan ja siirtymään sivuun. Ulkomusiikilliset syyt ahtaa angstisen rockin soundit niin pieneen tilaan, että ahdistuksessa maistuu samaan aikaan grunge, Muse ja ties kuinka monet muut tekijät. Tummaa on, jopa synkkää, mutta tämäkään biisi ei rusennu massansa ja ahtovoimansa käsissä, vaan avautuu lopussa joksikin muuksi.

Jälkimmäisellä puoliskolla Jos oisin mies kyselee kysymyksiään kiukustuneena ainaisiin lasikattoihin, soundin ottaessa jalostetun Kentin ja tehdessä sille bonnietylerit. Ja tämä on siis kehu vailla sarvia ja hampaita, puhumattakaan mistään matalaotsaisesta äijähuumorista. Viimeinen elämä pohtii puolestaan kaiken päättymistä ja sitä yksinkertaista huomiota, että elämä on nyt. Se on tässä hetkessä, eikä missään ’sitku’ maailmoissa, eli eiköhän eletä täysillä ja löysätä siinä samalla puristusta.

1973 ei tee rockin historiankirjaan uutta suurlukua, mutta on toisaalta kiistaton näyte Vilkkumaan kyvystä luoda edelleen ajankohtaista rockmusiikkia. Uusi albumi summaa tapahtuneita, kyseenalaistaa asioita ja törkkii artistille ominaisesti hiukan sinne ja tänne, astumatta kuitenkaan liian monille varpaille. Samalla 1973 katkaisee pisimmäksi venähtäneen albumivälin, sillä Aja!-pitkäsoiton julkaisusta tuli kuluneeksi jo seitsemän pitkää vuotta.