Matti Kärkkäinen: POTTU

Omakustanne

Matti Kärkkäinen on kotimainen konemusiikkiartisti, jonka oletettavasta esikoisalbumista ei ole saatavilla kuin digitaalinen versio. Eli nollia ja ykkösiä on kasassa melkoinen joukko, jotta POTTU voi muodostua. Vaan mistä on tämä maanalainen ihme syntynyt?

POTTU on ensinnäkin instrumentaalialbumi. Sen kymmenen raitaa antavat toisinaan nimillään hieman vinkkiä ja vihiä tekijän aatoksista, mutta valitsin kuunnella koneiden ääniä alkuun ilman minkäänlaisia taustatietoja. Jälleen kerran huomasinkin pohtivani Brian Enon 70-luvun alun tekemisten kaikkia vaikutuksia, jotka tuntuvat tässäkin päivässä.

Toki mm. Kärkkäisen vaikuttimikseen nimeämät skotlantilainen Boards of Canada ja englantilainen Chris Clark ovat merkityksellisiä tekijöitä, mutta näidenkin tekijöiden kokeellinen, analoginen ja ambientmainenkin tyyli on velkaa varhaisemmille pioneereille. Enkä edes puhunut mitään vielä Länsi-Saksan 70-luvun mammuteista.

Kärkkäinen on pitkässä ketjussa lenkki, jonka musiikissa yhdistyvät analogisuus, soundien sopiva perinteinen epäpuhtaus ja suhteellisen nopea siirtyminen teemasta toiseen. POTTU ei ole muutaman teeman ympärille rakennettu kokonaisuus, jonka äänivirta tapaa muistuttaa jo aiemmin tapahtuneesta tuon tuostakin, vaan se tarjoaa ennemminkin joukon hetkiä. Nämä ovat pieniä äänikortteja ja potretteja, jotka kestävät aikansa ja antavat pian tilaa seuraaville.

Näin esimerkiksi veikeän pulpahteleva Loputon ei saa edes kolmea minuuttia itselleen ja virkistävän melankoliseen kuvioon perustuva Alvin on myös ohi reilussa kolmessa minuutissa. En osaa sanoa, että onko tuo haaskausta vai neroutta, mutta monet olisivat venyttäneet näistäkin hetkistä paljon, paljon mittavampia teoksia.

POTTU ei itseään selittele ja sen kappaleet nousevat todella kuin mullan alta, jokainen omanlaisenaan ja hivenen pienenä. Joukossa on kuitenkin analogista voimaa ja nostalgista vääntöä siinä määrin, että huomaan viihtyväni näiden ykkösten ja nollien parissa.