Olli Hänninen and Sami Hynninen: Chambers

Svart Records

Jälleen kerran joudun toteamaan, kuinka ylivertaisia ennakkoluulottoman yhteistyön hedelmät saattavatkaan olla. Olli Hänninen on hip hop -kulttuurin kummajainen, jonka tekemisiä on kuultu Ronskibiitti ja Hammaspeikko -otsakkeiden alla. Sami Hynninen on myös tunnettu räväköistä vedoista, joista mm. Tähtiportti ja Kauko Röyhkän kanssa julkaistu Dekadenssi-albumi ovat kauniisti sanottuna jakaneet mielipiteitä.

Tältä pohjalta en niinkään yllättynyt Hännisen ja Hynnisen yhteistyöstä, sillä kumpikin on jo rikkonut ns. sääntöjä vasemmalta ja oikealta. Ennemminkin nostin riman välittömästi lähemmäs kattoa, ennen kuin olin edes kuullut albumia kertaakaan. Ja minkälainen levy Chambers onkaan?

Tämä kummallinen, kiehtova ja kahdeksaantoista lukuun jaettu albumikokonaisuus on sellainen mammutti, että sen sielunelämää on vaikea ymmärtää ja sisäistää edes paneutumalla siihen täydellä sielulla. Se on yhtäältä joukko täysin irralliselta vaikuttavia raitoja, joiden keskinäiset suhteet (ja suhteettomuudet) saavat raapimaan päälakea. Pelkkään julistavaan ja lievästi yliammuttuun lauluun perustuva IV Chambers of Ice ja kuorsauksesta soittimen itselleen luonut XVIII Chamber of Av?ci ovat todellisia ääripäitä, jälkimmäisen aasialaisten vivahteiden haipuessa ilmaan usvan lailla.

Ääripäiden välissä kaksikko seikkailee jossain taiderockin ikimetsissä, droneakin tarjotaan yhdeksi reittimerkiksi ja synteettiset elementit tuntuvat sulautuvan orgaaniseen kuin Verhoevenin leffoissa konsanaan. Yleinen fiilis on ahdistunut, tukahtunut, painostava ja painajaismainen, tosin tämähän on äänellinen vastine buddhalaisten 18 osaan jaetulle helvetinkaltaiselle paikalle.

Teemaan sopivasti äänet kiusaavat, ne särisevät, puuroutuvat, viiltävät ja pörisevät. Ärsytyskynnys ei kuitenkaan ylity, vaikka takarajat paukkuvatkin yhtenään albumin koetellessa satunnaisen kuulijan aisteja. Yhdellä raidalla vallitseva tunnelma ei yleensä siirry seuraavalle, mutta taustalle alkaa hiljalleen muodostua teemankaltaisia kasaumia, jotka kehittyvät kuuntelukertojen karttuessa ja synnyttävät oman elämänsä. Saatesanoissa kaiken kerrotaan syntyneen tyhjälle kankaalle, eikä rakenteita ja muotoja ole etukäteen pohdittu liiaksi – jos yhtään. Tämä myös kuuluu, tosin mielestäni vain positiivisena voimana.

Improvisaatio ja huima määrä muokkausvälineitä ovat tulenarka yhdistelmä, jotka ovat polttaneet karrelle jo lukemattomat ääniavaruuksien tutkimusmatkailijat ennen tätä duoa. Hiukankin pidemmälle vietynä mm. IX Chamber of Tongue Ripping ja dance-pala XIV Chamber of Heart-digging olisivat kärähtäneet pilalle, mutta kaksikko osaakin pitää itsensä ruodussa silloin kun moinen on tarpeen. Lisäksi Hänninen & Hynninen -duo tuntuu aistivan tarkoin, mihin saakka milloinkin voi edetä ja työntää instrumenttien ulommaisia osasia.

Sanotaan että kaikki musiikki on taidetta, mutta eihän se niin mene. Kaikki kunnia metritanssinjytkeelle ja kiloriffirockille, mutta musiikissa on eroja, tasoja ja sfäärejä osapuilleen loputtomasti. Chambers ampuu itsensä jonnekin näkyvän horisontin tuolle puolen, se murskaa syntetisoiduilla soundeillaan ja hypnoottisilla lauseillaan, eikä jätä epäilyksen häivääkään uniikkiudestaan.

Chambers todella vie sinut paikkoihin, joiden olemassaolosta et ollut välttämättä aiemmin edes tietoinen. Oppimiskulma on jyrkkä ja haastava, tätä musiikkia ei ole luotu ensisijaisesti miellyttämään nopealla kaavalla – mutta lopussa haluat sitä lisää ja lisää ja lisää. Ehkä. Minä ainakin haluan, enkä voi kuunnella tätä mystisen vetovoimaista albumia liiaksi.