Rolling Stones: Licked Live in NYC

Rolling Stonesin viimeinen hyvä levy ennen vuoden 2005 A Bigger Bang -paluujysäytystä oli vuoden 1981 Tattoo You. Bändi ei kuitenkaan muuttunut nostalgia-aktiksi vielä 1980-luvun alussa, sillä tuolla vuosikymmenellä syntyi sekä kunnianhimoinen Undercover (1983) että karmivasti aikaansa sidottu Dirty Work (1986). Jälkikäteen kun asiaa tarkastelee, niin reliikiksi rupsahtaminen tapahtui vuoden 1989 Steel Wheels -pitkäsoitolla.

Sitä seuranneilla kiertueilla kaava on ollut yli 30 vuoden ajan karkeasti ottaen tämä: Bändi on valanut kymmenkunta biisiä massiivisesta tuotannostaan betoniksi, pysyväksi osaksi keikkasettiä. Toinen kymmenikkö on sitten vaihdellut kiertue- ja keikkakohtaisesti. Tämä – ja bändin hemmetin tiukka livekunto – on pitänyt Rolling Stonesin esiintymiset ja orkesterin mittavan livelevykatalogin kiinnostavana näihin päiviin asti.

Licked Live in NYC vie aikaan jossa bändillä ei ollut uutta albumia promotoitavana, sillä Stones oli tuolloin ollut jo kuusi vuotta levytystauolla. Yhtye aloitti täyden mittakaavan maailmankiertueen 2002 Forty Licks -kokoelman varjolla. Pohjimmiltaan se oli hittikiertue, mutta totutusta poiketen keikkapaikat vaihtelivat laajalla haitarilla: klubeja, areenoja, stadioneita. Toinen huomionarvoinen seikka on se, että rollarit heittivät albumiraitojen live-ensi-iltoja samaan keitokseen kulttisuosikkien ja vanhojen sotaratsujen kanssa. Myös New Yorkin keikalla nämä unohdetut helmet istuvat tuttujen rallien rinnalla ja intensiteetti kiihtyy kohti keikan loppukliimaksia. Keikka julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa cd:llä ja kokonaisuudessaan myös uudelleen miksattuna ja masteroituna dvd- ja blu-ray-versiona.

Itse kokoelmalevy ei käytännössä näy tai kuulu vuoden 2003 Madison Square Gardenin keikalla millään muulla tavalla kuin Forty Licks -levyä varten äänitetyn Don’t Stop -biisin muodossa. Tavanomainen aikuisrollarihölkkä rullaa huomattavasti studioversiotaan maukkaammin, mutta aiemmin mainitut betonoidut liveklassikot eivät varsinaisesti erottaudu juuri tämän kiertueen ohjelmistoksi. Esimerkiksi kokoelman toinen uusi biisi, Keith Richardsin komeasti tulkitsema Losing My Touch -herkistely ei kuulu hänen soolosettiinsä, vaan Happy-standardin lisäksi siellä kuullaan vuoden 1994 Voodoo Loungelta poimittu tyhjänpäiväinen Thru and Thru. Harvinaisemmasta päästä settiä täydentävät esimerkiksi verevä Can’t You Hear Me Knocking (vaikka loppujami olisi saanut olla lyhyempi), mainiosti soiva Monkey Man ja tyrnisti jyräävä If You Can’t Rock Me.

Licked Live in NYC on vakuuttava todiste siitä, että Rolling Stones kuulosti 2000-luvun alussa paremmalta kuin vuosiin. Heillä oli edelleen valtava määrä kiertuemuusikoita, mutta he olivat olleet Stonesin matkassa tässä vaiheessa jo vuosia, ellei vuosikymmeniä. Kaikki 13 muusikkoa täydentävät toisiaan kokonaissoinnin ehdoilla, mikä tekee musiikista notkeaa ja vahvaa. Stones kuulostaa kuin se soittaisi baarissa massiivisen areenan sijaan. Ja vaaralliselta, siitä pitää huolen Richardsin poikkeuksellinen tapa soittaa nanosekunnin rumpali Charlie Wattsin (k. 2021) kompin perässä, mikä tekee soitosta yhtä aikaa persoonallista ja huojuvaa, mutta myös jykevää. Vierivää, totta tosiaan.