Snowdogs: Deep Cuts, Fast Remedies

Victory

Snowdogsista puhuttaessa muistetaan aina hehkuttaa Ville ja Matias Leppäsen suomalaisuutta, Amerikassa käytyjä kouluvuosia ja nykyistä vaikuttamista Briteissä. Jotta saadaan lisää kansainvälisyyttä, muistetaan nostaa esiin tuoreen levyn nauhoituksien aikaan bändiin liittynyt Atlantalainen rumpali Benjy Reid sekä maineikas Chigagolainen punk –levytalli Victory. Bändille on ladattu kovia odotuksia jo ykköslevyllä, jonka julkaisija Track Records liitetään usein sellaisiin pienten piirien näpertelijöihin kuin Jimi Hendrix ja The Who. Trackilta kolmikko kuitenkin poistui, mutta kyllä Victorylläkin kelpaa. Ja vielä pitää muistaa mainita Deep Cuts –levyn tuottaja Steve Brown, mies jonka taustoista löytyy yhteistyötä muun muassa Manic Street Preachersin kanssa. Nyt pitäisi olla ladattu tarpeeksi paineita Lumikoira –bändille, katsotaanpa kuinka koirat vastaavat.

Olen oikeastaan hivenen pettynyt, että Tampereen Klubin Snowdogs –keikka jäi lopulta osaltani käymättä. Miksikö? No, olin odottanut bändiltä jotain tuollaista suhteellisen modernia, energistä amerikkahenkistä punk/alternative –materiaalia, ei kovin erikoista, mutta Suomi –kytköksellä hyvin myyvää. Voi sanoa, että olen levyyn syvennyttyäni positiivisesti yllättynyt. Levy kyllä alkaa melko odotetun kaltaisesti. Vauhdikas paahto Average Kid potkaisee levyn käyntiin tuollaisena hivenen Offspringiä vähemmän metallisempana vetona, amerikkalaista skeittipunkia lähennellään. Vielä kun kerrossa puhutaan keskivertotenavasta, luulisi biisin vetoavan skeittipunkia kuuntelevaan porukkaan. Suurin osa meistä kuitenkin on sitä keskivertokansaa. Jotenkin helppona ratkaisuna voi pitää myös kakkosraita Driven valitsemista radiosoittoslipareeksi. Onhan se vetävä, tarttuvilla kerroilla ja onnistuneilla väliosilla hyvin juokseva, hieman melankolinen, mutta optimistinen paahto. Kemikaalit mainitaan, autoajelua, mukavan melodista kitaraa... Toimii, muttei yllätä. Myöskään Green Day -henkinen iloinen saharalli Popstars (Love This) ei yllätä, toki toimiva paahto sekin. Tässä vaiheessa levyä ei missään nimessä voi väittää tyhjänpäiväiseksi, muttei myöskään mitenkään erikoiseksi.

Sitten levyllä alkaa tapahtua. House Of Painin hitistä Jump Around tuttu taustavinkuna hämmästyttää rauhallisemmalla Freedom For Everyonella. Lisää hämmästyksiä nousee biisin mahtipontisesta Vapaus kaikille –vetoomuksesta, jota venytetään lopussa lapsikuorolla(!). Mukavasti nykivä Million Pieces palaa alkulevyn toimivaan paahtokaavaan, kyllä kolmikko toimivia biisejä osaa vääntää. Pidin leikkipuheena letkautusta Snowdogsista punkrockin R.E.M:nä, mutta kuunnellessa Paul Simon -lainaa Boy In The Bubble joutuu pohtimaan mielipidettään uudelleen. Eikös Stipen ja kumppaneiden voisi helposti kuvitella kuulostavan tältä, jos päättäisivät revitellä amerikkalaisen punkisti? Kertokaapa levyä kuunnelleet oma mielipiteenne asiasta. Surumielinen akustinen(!) raita End Of The World kuulostaa lähinnä Levellersiltä poljentoineen. Ilman muuta levyn kärkimateriaalia. Kärkikastiin lukeutuu myös iloinen ska-juoksutus Hour Of Sunshine, joka nimensä mukaisesti on tuollainen aurinkoinen hullutteluhetki levyn keskellä, juuri melankolisen Maailmanlopun jälkeen. Loistavaa!

Hell Outta Dodge jatkaa paahdolla, tosin rauhalliset säkeet rakentavat biisiin mukavaa kontrastia. Amazonilla päästään taas melko mahtipontisiin tunnelmiin, riffiä ja tiluttelua. Leppästen hoitamista vokaaliosuuksista ei ole oikeastaan missään vaiheessa pahaa sanottavaa, laululeiviskät hoidetaan juuri musiikkiin sopivalla otteella. Levyn päättävät Lotta Lost Time ja levyn vihaisin biisi Your Sorry Ass eivät enää tuo levylle juurikaan uutta. Levyn kovin osuus löytyy muusta materiaalista eroavista End Of The Worldista ja Hour Of Sunshinesta. Mausta riippuen, jollekin toiselle Drive varmasti tipahtelee paremmin. Siinäpä se. Harvalta levyltä löytyy näin sulavasti levymuodossakin toimivaa monipuolista biisimateriaalia. Jokaiselle jotakin. Minusta Snowdogsin mainostaminen suomalaisena ja kosmopoliittisena bändinä tai levy-yhtiön ja tuottajan meriiteillä on tyhmää. Kyllä bändin musiikki puhuu puolestaan. Snowdogs ei ehkä ole se maailman syvällisin tai dramaattisin bändi, mutta hauskanpito ja energisyys ovat ainakin hanskassa. Bändin olisi nähtävästi tarkoituksena palata keväämmällä Suomeen keikkailemaan, silloin yleisön joukosta löytää myös minut.