Samae Koskinen: Viima vie

KHY Suomen Musiikki

Moni asia on muuttunut sitten Samae Koskisen Maidstone-albumin, jonka julkaisusta on kuitenkin vierähtänyt vasta kolme vuotta. Nuo vuodet ovat olleet kuitenkin monella tavoin raskaita, koettelevia ja vaikeita, minkä voi kuulla erityisen selvästi Viima vie -pitkäsoitolla. Suomenkielinen poprock on jalostunut edelleen ja kaihoisten tuntojen tulkkina Koskinen lienee maamme terävintä kärkeä juuri nyt. Kaihoa kyllä, vaan mukaan on saatu myös tuntoja kohottavaa rakkautta, elämää suurempia väläyksiä ja monta ripausta taikaa, jonka monet värisävyt vaihtelevat raidalta toiselle.

Sen kummemmin taustoja tuntematta sanoisin, että tämä pitkäsoitto on syntynyt poikkeuksellisen kovista henkilökohtaisista haasteista ja kuluttavasta elämästä – vieläpä viime vuosien mittareilla mitattuna. Tietysti Koskisen osaa tarinankertojana viedä kuulijaansa tiloista toisiin kuin huomaamatta, mutta silti juuri tämä levy kuulostaa henkilökohtaisimmalta ja suorimmalta – vaikka kuulija saakin yhdistää tarinan luvut, linjat ja viivat kuten haluaa. Toisinaan asiat sanotaan suoraan, toisinaan taas vihjeet, haaveet ja ajatukset sumentavat horisonttia, mutta taustalla on mielestäni yksi suuri elämänkokoinen tarina.

Materiaalia on kuuleman mukaan syntynyt viime aikoina melkoisesti ja haastavinta on ollut rajata siitä albumikokonaisuudellinen kappaleita. Nimenomaan kokonaisuus on kuitenkin ollut nyt etusijalla ja Viima vie -levy onkin eheydessään ylittämätön saavutus. Mikään ei ole turhaa, kaikella on tarkoituksensa, aikansa, paikkansa ja sijansa, eikä albumin kappalejärjestystä voisi värkätä tätä toimivammaksi.

Muoto on siis timanttinen, mutta vastavuoroisesti esimerkiksi viimevuotinen sinkkuisku Suudellaan on jäänyt rannalle, mitä on pidettävä suorana tappiona. Tältä pohjalta voinkin vain toivoa, että sivuun jäänyttä materiaalia julkaistaan edes jossain muodossa tulevina aikoina. Enkä kaipaa tässä nyt mitään frankiecosmosmaista julkaisuvyöryä, vaan ennemminkin vaikka paria pientä EP-levyä ja/tai sinkkua. Ensiluokkainen musiikki kun kaipaisi aina kuulijoita, ja kuulijat sitä.

Jo sinkkuina ilmestyneet Mitä me muistamme ja Kaks viikkoo lomaa edustavat albumin positiivisempaa puolta. Nämä ovat niitä arjen postikortteja ja duurissa kulkevia päiviä, kun rakkaus on voitolla ja elon lämpö saa rännän haihtumaan pois harteilta. Saat pian sen kaiken -popvalio murskaa edelleen hellästi elon ylistyksellään, jossa pieni lapsi viivähtää vanhempansa sylissä ja ajan verhot tempautuvat hetkeksi elon tuuliin. Vaikea tätä on vieläkään kuunnella ilman silmäkulmaan ilmestyvää kosteutta.

Nimikappale Viima vie puhaltaa keskellä levyä pöytää puhtaaksi, jotta Kulta, sano se mulle ääneen pääsee julistamaan arkisen rakkauden arjettomuutta. Kaiken keskellä voi joskus tärkein unohtua, koska rakkauttakin pitää hoitaa, vaalia ja vahvistaa, mikä on sekin mielestäni albumin yksi kantava teema.

Elämä kuluu ja kuluttaa, mutta uupumaton hionta saattaa synnyttää Grand Canyonin kaltaisia ihmeitä ja puristus voi tuottaa timantteja – tavallaan nyt ainakin. Viima vie on kahdeksan tuokion joukko, jonka edessä Intro on kerrankin kohdillaan. Kipu voi uuvuttaa mutta se voi myös kertoa, että olemme yhä olemassa. Ja toivoa on aina siellä missä on elämää.