Byman & Hipp: Ruostevyö

Omakustanne

Amerikassa on oma raamattuvyöhykkeensä, kun taas Suomen matalalla uivilla lanteilla lepäilee ihan toisenlainen vyö, ainakin tämän tarinan mukaan. Suomikantrista yhteisen sävelen löytäneet Byman & Hipp ovat Arto ”Pilli” Pajukallion hellässä huomassa kartoittaneet mm. maamme takapihoja, niiden liepeillä kasvavia ruosteisia romukasoja sekä löysäksi jääneitä taikinoita. Nyt ei siis rynnätä kasvukeskuksiin ja trendibaareihin, vaan kuljetaan halki tappiota huokuvien maakuntien. Ei tämä tästä.

Kantrilla on kuitenkin puolia enemmän kuin noppakuutiolla, kunhan osaa vain kallistaa stetsoniansa ja antaa musiikin puhutella kumpaakin korvaa. Lipettiin nojaa puolihuolimattomasti jonkin sortin valssailuun ja Spiderman tarttuu napakasti kiinni amerikkalaisen folkin irlantilaiseen seinustaan. Nyt ollaan muuten niin syvällä sydänmaiden kivuissa, että puristaa – oikealla tavalla. Komeasti käynnistyneeseen jatkumoon napsahtaa myös seuraavaksi kuultava Niin kuin äidit ja isät, liekö kyseessä peräti saman tarinan kaksi eri lukua.

Entä sitten Kylmät kyyneleet? Kuinka paljon suomalaisesta kipuiskelmästä voidaankaan lypsää ruosteiseen sankoon, kun puristus on näinkin luja. Sanottakoon kuitenkin myös se, että duo ei kuitenkaan ylitä sitä kriittistä pistettä, jonka tuolla puolen on tahattoman komiikan peikko.

Melankolia on suomalaisuuden peruskalliota. Tappiomieliala leimaa etenkin 5G-verkon reunoille jääneitä alueita ja juuri noista sivukylistä sekä pikkukaupungeista ovat nämä kaksitoista tarinaa mielestäni pitkälti syntyneet. Ongelmat ja haasteet ovat samoja kuin kaikkialla muuallakin, haastoaste on vain tavallista jyrkempi. Kaiken summaa loistavasti ankkuriksi sijoitettu nimibiisi Ruostevyö, jonka jälkeen koetaan vielä sellainen kasari/ysäri -jäänne kuin valeloppu ja bonuskappale.

Ruostevyö on alakuloinen, toisinaan jopa synkkä levy, jonka tenho perustuu syviin tunteisiin. Ruostevyöllä on kuitenkin myös elämää, joka kituuttaa eteenpäin ja saattaa suorastaan kukkia – ruostetta nyt ainakin.