Olento Orchestral: Anatomia

Kaukaisu Music

Olento Orchestral kävi tutuksi vuosina 2019–2020, kun taiteilijajoukon muodostama yhtye julkaisi nipun sinkkuja. Tyylilajiksi asettui jonkin sortin folkahtavan popin ja lievästi vinksahtaneen poprockin seuduille, tosin viimeiseksi lenkiksi jäänyt DJ pisti lusikkansa jopa dancen puolelle.

Sittemmin kokoonpanoa on pistetty isosti uusiksi, mutta kuvataiteilijanakin tunnettu Tellervo Kalleinen on yhä orkesterin primus motor. Musiikki on taidetta, mutta kaikki taiteilijat eivät ole päätyökseen muusikoita, eikä ammattimaisia sellaisia löydy nykyisestä kokoonpanosta ainuttakaan. Tämä ei ole kuitenkaan millään tasolla heikkous, tai edes haaste, sillä Anatomian rakenteet kestävät teknisen musiikillisen tarkastelun ongelmitta. Ja uskallan väittää, että mm. David Bowie tavoitteli jotain vastaavaa työstäessään Lodgeria ja pistäessään soittajiensa soittimet vaihtoon – pieni kaaos ja positiivinen epävarmuus kun saattavat tuoda muassaan onnellisia sattumia. Kuten myös tapahtuikin.

Toistaiseksi ainoa sinkkuraita, Anatomian alkeet, on hieman yllättäen albumin vaikeammin lähestyttäviä numeroita. Toki yhteys kansikuvaan on mitä ilmeisin, joten liekö kuva ollut ennen ääntä – ken tietää? Lyriikoiden saralla Viimeinen tango harppoo rohkeasti aivan toiselle laidalle huonetta, mutta nostalgikon tunnustuksessa on hämmentävän vähän tangoa, tunnetta sitten senkin edestä.

Väkevä on myös avaukseksi sijoitettu Kahdeksan, josta itse olisin poiminut ensimmäisen sinkun. Nytkin yhtye operoi jossain folkin, kansanmusiikin, popin ja runouden laidoilla, mutta nämä eivät ole ei-kenenkään maita. Ennemminkin musiikillisen ja taiteellisen jokamiehenoikeuden kautta tienoot ovat kaikkien omaisuutta, enkä voi kuin kumartaa hyväksyen moisen rohkeuden edessä.

Nostetaan vielä eteen rauhallisemmasta taustasta esiin laukkaava Hi Ho Silver, joka on ihka oikea western-biisi – ja vieläpä ilman ironian kipeitä kannuksia. Rautalankaa, hyppykomppia ja napakka kuorohuudahdus, lähtee se stetson härmäläisestäkin päästä näillä keinoin.

Anatomia on mielenkiintoinen, toisinaan jopa haastavaksikin laskettava sekoitus rosoista soundia ja näennäisen pehmeitä pintoja. Sanat ovat voimallisia, kovia ja tarkoin punnittuja. Nuotit herättelevät ristiriitaisia tuntoja ja pitkäsoiton lopussa on aina hivenen kummallinen olo – runolaulu-folkpop siis puhuttelee. Musiikki saattaa syntyä monenlaisista jännitteistä, kuten kaiketi kaikki taiteet, mutta nämä jännitteet ja kulmat eivät huou mielestäni negatiivisuutta. Ja se on melkoinen saavutus näinä aikoina.