Barlast: Musik för scener

Omakustanne

Helsingissä kuutisen vuotta sitten alkunsa saanut Barlast on ehtinyt julkaista jo kolme pitkäsoittoa, eikä kvartetti ole antanut maamme rajojen rajoittaa esiintymisiään. Ihantola-debyyttialbumi osuikin aikoinaan kohdalleni, mutta sittemmin en ole bändistä havaintoja tehnyt – vaikka nelikko ahkerasti onkin toiminut.

Sopuisan sielukasta ja avaran vapaata instrumentaalimusiikkia tehdään lähinnä kielisoittimilla, rytmisoittimilla ja puhaltimilla. Väylämerkeiksi voisi valita nordic jazzin löyhän termin ja vaikkapa maailmanmusiikin vieläkin joustavamman nimikkeen. Avainsana on rauhallisuus, pääasiallinen toiminta-aika on (ainakin allekirjoittaneen mielestä) ilta sekä yö, jolloin äänet voivat ja saavat venyä, haipua ja kaikuilla ilman sen kummempaa kiirettä. Barlast luokin äänitaidetta ja musiikkiaan tunne edellä, fiilis jalustalla ja hätäisyys suorastaan elokuvamaisista maisemista hätisteltynä.

Davidlynchmaista yötä huokuva Ska vi gå i dvala rapisee ja välkkyy kuin suihkuverhoon juuttunut paljetti, johon valokeila osuu kerran toisensa jälkeen. Mielen valkokankaalla värisävyt kääntyvät siniseen ja harmaaseen, mutta kaikesta puuttuu koleus, negatiivisuus ja ahdistavuus. Yhtyeen yöllisessä soundissa huokuukin loputtomien mahdollisuuksien labyrinttimaisuus, jossa yksinkertaisuus ja hienosyisyys sopivat jotenkin samaan kuvaan kuin luonnostaan.

Äänet ovat toki tärkeitä, mutta merkittävämpiä ovat niiden antamat vihjeet sekä nuottien keskelle syntyvät hiljaisuuden kentät. Modernien juonteiden seassa kulkevat myös vanhemmat ainekset, joista mm. kansanmusiikkia ovelasti kierrättävä Skutta över slask saa ajan haihtumaan savuna ilmaan. Mennyttä henkeä ja modernia sykettä kun on mahdoton erottaa toisistaan. Barlast on innovatiivinen ja rohkeakin, mutta useimmiten hienovaraisin tavoin ja peilikuvia särkemättä.

Kohteliaan sävyisää menoa rikotaan onnistuneesti, kun Jenni Venäläinen liittyy riehakkaaksi äityvään menoon Last bar -raidalla. Kauniimmin kitara soi kuitenkin Roppongi beatilla, jonka aaltoilussa kelpaa hiljakseen lipua kohti rauhaisinta mahdollista auringonlaskua. Terävien reunojen ja pistävien äänten jäädessä sivuun voikin keskittyä yksittäisten soitinten osuuksiin ja niistä syntyvään kudokseen.

Instrumentaalilevyjä on lopulta karkeasti jaettuna kahdenlaisia: toisista jää puuttumaan jotain, kun taas toiset vaikuttavat täysiltä ja ehyiltä heti alusta lähtien. Musik för scener kuuluu eittämättä jälkimmäiseen ryhmään, vaikka jäinkin kaipaamaan hieman rohkeampia repäisyjä ja pistävämpää kontrastia pariin kohtaan.