Deaf Havana: The Present Is A Foreign Land

SO Recordings

Julkaistuaan viisi pitkäsoittoa alle vuosikymmenessä englantilainen rockbändi Deaf Havana oli saapunut tiensä päähän vuoden 2020 alussa. Riitojen repimän ryhmän ydin päätti kuitenkin jatkaa vielä kerran, tällä erää vain veljesten James ja Matthew Veck-Gilodin voimin. Näin alusta asti mukana ollut rytmiryhmä Lee Wilson & Tom Ogden jäi sivuun kuudentoista vuoden taipaleen jälkeen.

Vaikka yhtye oli päätetty pistää telakalle, oli Matthew jatkanut tahollaan kappaleiden kirjoittamista ja tuon materiaalin äärellä sovun löytänyt veljespari työsti lopulta kuudennen pitkäsoittonsa sävyisänä duona. Albumin otsikko heijastaa tekstien moninaisia tuntoja, joissa eristyneisyys, itsensä löytäminen ja epäilykset näyttelevät päärooleja. Nuoruuden varmuus ja vahvuus on vaihtunut oivallukseen kaiken rajallisuudesta, olemme ihmisinä lineaarisia olentoja, joilla on alku – ja väistämättä myös loppu.

Nykymaailmassa 12 biisin albumikokonaisuudet alkavat olla harvinaisempia tapauksia. Etenkin sellaiset levyt, joilla tietä pohjustaneita ykkössinkkuja ei kuullakaan heti alussa, vaan isoa kuvaa lähdetään piirtämään rohkeammin. Deaf Havana pisti ulos peräti neljä sinkkua, joista viimeisin Nevermind on balladi, kun taas On The Wire pelailee härskisti gospel-korttia. Nämä tärkeät palaset kuullankin jo ennen puoliväliä, mutta niin vain sinkkujen täydellinen pop-valio Kids ja rankempi Going Clear on sysätty kiekon viimeiselle neljännekselle.

Ratkaisu on kuitenkin tavallaan perusteltu, sillä näin huippuiskevä 19dreams pääsee pamauttamaan kunnarin heti toisena raitana. Rohkea on myös sydämen tuntoja suoraan avaavan I Put You Through Hell -siivun pistäminen alkurähinään, mutta ehkäpä tämän levyn tärkein tarkoitus onkin syntyneiden riitojen, haavojen ja traumojen purkaminen. Eikä duo perkaa menneitä kostonhimoisesti tai katkerana, vaan ainakin omaan korvaani tässä ollaan erittäin rakentavalla ja terapeuttiselle linjalla liikenteessä.

Alkuaikojen kovempi linja on jo aikaa sitten vaihtunut pehmeämpään poprockiin, eikä uusin levy muodostu poikkeukseksi tuossa linjassa, mutta musiikki ja sanat täydentävät mielestäni sopivasti toisiaan. Tekstien takana sävellykset ovat tutun turvallista huippulaatua, johon Deaf Havana on faninsa totuttanut sitten Old Souls -albumin, joka muutti aikoinaan ryhmän soundia perusteellisesti. Hiukan varman päälle pelattua ehkä, mutta kun taitoa, rahkeita ja kykyä riittää, niin mikäs siinä.