Juhani Loiste: Satumaiset pimeät

Record Union

Juhani Loiste on artisti, jonka takaa löytyy Arpia-yhtyeessä vaikuttanut Jari. Tässä tehdäänkin tavallaan onnistuneesti Bowiet, koska siinä missä Ziggy Stardust sai asettua Bowien saappaisiin hetkeksi, on myös Juhani Loiste eräänlainen uusi henkilö ja ilmentymä.

Entä mitä tehdä, kun mikään ei tunnu enää miltään, tai maailman murheet käyvät aina vain hirmuisemmiksi? Annetaan Juhanin vastata puolestaan asioihin.

Ja Juhanihan käsittelee juttuja perinteisemmän rockin kautta, tosin em. Ziggyn retroiset soundit antavat albumille tiettyä kimalteista rosoisuutta. Melodisuutta on, kertosäkeetkin osuvat kohdilleen, mutta samaan aikaan kaikkea vaivaa/siunaa lievä sotkuisuus, aavistuksenomainen huojunta ja hajoamispisteen jatkuva läheisyys. Juhanin kysyessä rakkaudesta, on hänen äänessään ripaus epätoivoa, joskus jopa hysteriaakin, joka vihjailee sielun haavojen olevan huomattavasti syvempiä.

Kuollut järki on periaatteessa puhdasta depressiota, mutta Juhani ei sorru edes nyt nillittämisen ja ruikuttamisen molliansaan. Ehei, tempo pysyy ylhäällä ja fiilikset ainakin näennäisesti katossa – vaikka sitten väkisin. Juicen terävälle kynälle ovelasti kunniaa tekevä Tää laulu on musta osoittaa rockin yhä löytyvän tekijän sydämestä, vaikka muoto onkin muuntunut – kenties jopa jalostunut. Mitä on rockin saralla mennyt, mitä puolestaan tuleva? Vaikea tässä on aikakoneeseen sopivia päivämääriä syöttää, kun kaikki on jälleen kerran kierrossa ja uudestisyntymässä ties kuinka monetta kertaa.

Niin Bowie, Pulp kuin Iggy & The Stooges tekivät joitain parhaista jutuistaan ollessaan lähellä romahduspistettä. Siinä missä yhdeksän kymmenestä olisi murskaantunut, päätyivät nuo artistit kääntämään tuskansa joksikin muuksi. Eihän siinä lopulta välttämättä ihan hyvinkään käynyt, mutta kuitenkin – lopussa musiikki seisoo, kuten joku aikoinaan totesi.

En sano Juhani Loisteen olevan hulluuden rajoilla, tai valmiina syöksymään lasipöydälliseen voimapulvereita, koska suomalainen sielu on noissa tilanteissa hieman erilainen. Satumaiset pimeät -levy onkin sielua puhdistava kokemus, jolla Oot kuin mä ei kärsi pateettisuudesta ja Kiire rikkoo sydämet on silkkaa asiaa.

Muodon ja tarinan takana on joukko toimivia rokkibiisejä, joista kuulijat voivat löytää isoja kotimaisia, sekä vielä isompia maailman tähtiä, ja ehkäpä jopa joitain vastauksia sydämeensä. Se on aika paljon debyyttisooloalbumilta.