SPICE: Viv

Dais

Los Angelesin hedelmällisiltä rock-mailta on saatu runsaasti satoa kuluneiden vuosikymmenten aikana. SPICE on saatesanojen mukaan tulosta vuosien bändimyllerryksestä, jossa kokoonpanot ovat syntyneet, hajonneet ja muodostaneet tätä kautta uusia verkostoja. Vasta kun juuri oikeat henkilöt sattuivat samaan aikaan ja samaan paikkaan, saattoi toivottu kemiallinen reaktio tapahtua.

Kahden vuoden takainen debyyttialbumi SPICE jäi pandemian kuohuissa tarpeettoman vähälle huomiolle, mutta toisella kierroksella panokset ovat kohonneet monin tavoin. Amerikkalaiselta indierockiltahan tämä kuulostaa heti ensitahdeista lähtien, eikä Viv tarjoa juuri suurempia yllätyksiä, mutta bändi osaa pitää liekkinsä korkeana halki koko 31 minuutin.

Liittäisin tummaan soundiin ainakin postpunkin kohtalokkuutta, eikä länsirannikon aurinkoinen soundi muutenkaan rajoita yhtyettä. Viv ei varsinaisesti ole tumma ja synkkä levy, vaikka lyriikoissa uidaan välillä syvissä vesissä ja ruoditaan vaikeitakin henkilökohtaisia asioita. Kuulijalle annetaan paljon vastuuta tulkinnoissa, mikä toisaalta laventaa kummasti potentiaalista yleisöä.

Perinteistä bändisoittoa ryydittävät viulu ja koskettimet, joista etenkin ensinnä mainittu nappaa itselleen toistuvasti valokeiloja. Nämä palaset tuovat kaavaan arvaamattomuutta, syvyyttä ja rahdun taiteellisuuttakin – joka ei kuitenkaan kuulosta itärannikon toisinaan jäykistelyksi kääntyvältä taiteilulta isolla T-kirjaimella.

Plussapuolella Live Scene sykkii eloaan isolla sydämellä ja viulun soundeja hiljaisemmin hyödyntävä Climbing Down the Ladder on upea ankkuriraita. Sopiva suhde draamaa, räiskyvämpää energiaa ja eeppisyyden hipaisu tekevät yhdessä jotain osiaan suurempaa, vaikka kaavat eroavat toisistaan huomattavan paljon. Tässä seurassa alle kahden minuutin mittainen postpunk-pikataival Threnody tuntui alkuun harha-askeleelta, mutta ehkäpä se on vain askel sivummalle arvaamattomassa kohdassa.

Miinuspuolella tarpeettomankin kokeellinen Melody Drive ei onnistu missään vaiheessa kertomaan olemassaolonsa syytä, eikä grungemmin synkistelevä Ashes in the Birdbath lähde lupauksista huolimatta minkäänlaiseen liitoon. Kaikki kuulostaa kyllä oikealle, mutta magiikka ei vain toimi. Täyteraidalle löyhkää myös laiskan puolinopea Bad Fade, josta olisi ehkä toisessa elämässä voinut sovittaa jotain pysäyttävämpää. Ehkä.

Parhaimmillaan loistava SPICE sortuu siis usein korkealta puomiltaan, mutta plussat voittavat ehdottomasti miinukset. Tästäkin olisi saatu kasaan täyden potin EP-levy, joten ehkäpä jo kolmas kerta sanoo aikanaan toden.