Antti Paavilainen Band: Kantria ja Westendiä

Samsara Records

Suomalainen country vai suomikantri? Kas siinäpä jälleen yksi ikuisuuskysymys, josta Antti Paavilainen Band ei ota itselleen turhia paineita. Yhtyeen toinen pitkäsoitto, Kantria ja Westendiä, kun summaa yhteen kaikenlaista musiikkia. Kantri toimiikin lähinnä löyhänä nyörinä, joka sitoo yhteen monenmoista popimman ja perinteisemmän laidan tienoilta.

Niin kantrissa, iskelmässä, popissa kuin muissakin kotoisissa tarinankerronnan muodoissa keskeisessä roolissa on usein kertoja, jolla elo antaa joskus aiheita hymyyn, mutta useammin lähinnä kyytiä takamukseen. Kutsumme tätä suomalaisuudeksi, mutta tällä erää tuo puolityhjien tuoppien jono toimii poikkeuksellisen hyvin, kenties juuri kantriulottuvuuden ansiosta. Vastoinkäymisistä ei lannistuta, vaan jatketaan eteenpäin, vaikka sitten hammasta purren.

Ihan tavallinen päivä summaa alakuloisen ja urbaanin popin keinoin yhden päivän vuoristorataa, kun taas Vanha ku taivas käy läpi ikääntymisen harmillisia puolia. Burgerit ja baarikierrokset ovat verboten, mutta ainahan niistä voi rehvakkaasti iloisen musiikin voimin haaveilla. Mitä jos jopa tavoittaisi hetkellisesti vielä taustapeiliin juuttuneen nuoruuden – edes jotenkin? Banjo soi, ukkokuoro taustamaalailee ja rautalankainen kitara piirtelee toisinaan öisiä kaariaan, mistä esimerkiksi mainio puolispringsteeni Nahkani parkitsen hyötyy poikkeuksellisen kovalla prosentilla.

APB pystyy puristamaan tiukkoja biisejä itsestään, joten miksi ihmeessä vahvaa settiä on jatkettu kolmella lainabiisillä? Ja kuinka kummassa vanha itkuvirsi Mun sydämeni tänne jää palvelee ketään muita kuin senioriradiokanavien kuulijoita? Toki radiosoittoaika on kullanarvoista nykyään, mutta ihan oikeasti - Muisto vain jää? Makuja on tietysti monia, mutta näitä ’pakollisia numeroita’ voisi varata vain sinkkujulkaisuille.